LAHDEN JA LYSEON 60-LUKU: PAIKAT JA MUISTOT

Veli-Pekka Leppänen

valtiot. tri, historiantutkija, toimittaja

Lahti 26.10.2016

Lahden Seurahuone

Veljet!

Hivenen kummalliselta tuntuu puhua täällä, Lahden Lyseon Seniorien kokouksessa. Ei sikäli että sen koulutuslaitoksen seniorihan minäkin olen, vuonna 1967 sisään tullutta ja 1975 ulos astunutta vuosikertaa, vaan sikäli että asenteeni niin Lahteen kuin Lyseoon on vuosikymmeniä ollut koko lailla ambivalentti, varsin kriittinenkin.

Synnyin Lahdessa 1956 ja muutin Lahdesta 1978, Tampereen kautta Helsinkiin, missä olen nyt asustanut 36 vuotta. Tätä nykyä olen töölöläinen, ikkunasta näkyy Stadionin torni.

ALUSSA OLI SANA…

Aloitan listaamalla sanoja, nimiä, Lahden enimmäkseen slangivoittoisia paikannimiä. Liitän kuhunkin paikkaan jonkin henkilökohtaisemman muiston tai epiteetin.

Kokosin tämän lapsuuden ja nuoruuden sanastoni sattumanvaraisesti, en suinkaan missään tärkeys- tai arvojärjestyksessä:

MYTSKY, TALLARI, TALLINPASSI

Lähdepohjainen syvä lampi alhaalla Hämeen Valtatien ja vanhan Helsingintien risteyksessä. Rakas uimapaikka kakaralle, joka asui Hollolankatu kympissä, Ortodoksikirkon vieressä.

Oli maineeltaan jotenkin vaarantäyteinen, salaperäisten pohjavirtojen ja lähteiden vuoksi. Muistan kun isäni työkaveri, kirvesmies Kaarkoski Launeelta, kerran elvytti lähes elottoman pojan rannalla. Erään ystäväni pikkuveli hukkui Mytskyyn humalassa 90-luvulla.

RATIKKA

Koko Radiomäki, sankkoine puustoineen, notkelmineen, näkötorneineen, näköaloineen ratapihalle ja Launeen avarille pelloille. Mielikuvitusta vahvasti ruokkiva maisema, ja ajattelin että jossain Launeen takana alkaa suuri maailma.

Urheilukentällä Arvi-isäni oli ollut kenttämestari Urho Kainlaurin apulaisena kesäisin 1930-luvulla.

KISARI, KISIS

Varhaisnuoruuteni pyhättö. Oman seurani Lahden (Viipurin) Reippaan kotipelit olivat ihmeenomaisia tapahtumia, joissa jännitys, pettymys ja onni lainehtivat. Upon Pallon peleissä käytiin lähinnä sen vuoksi, että niissä kuuli Reippaan vieraspelien puoliaika- ja lopputulokset tuoreeltaan. Reippaan ja Upon kesän 1967 matsi (2–0) taitaa jäädä Kisarin yleisöennätykseksi – pitää varmistaa Risto Rautemaalta. (Olen kuullut että pääsyliput loppuivat jossain 8 000:n kohdalla, ja loput pääsivät maksutta sisälle.)

MALSKI

En koskaan ollut Malskilla kesätöissä, ja vain kateellisena kuuntelin 70-luvulla puheita iltavuorolaisten virkistävistä luontaiseduista.

”On Lahdessa mastot radion / on siellä se Hiihtostadion”, lauloi Kukonpojat 60-luvun mainoslevyllä. ”Kaks Atlantin-suuruista allasta / on Lahdessa täynnä mallasta. / Ne kiehuu ja kuohuu ja kansan ne päästää janon vallasta.” – On huvittavaa, miten virvoitusjuomatehdaskin voi ylösrakentaa ja vahvistaa nuoren ihmisen omakuvaa. Jotenkin se liittynee reviiri-instinktiin, joka on olennainen osa biologisen olennon kuten ihmisen identiteettiä.

Kukapa ei muistaisi tervasoihtuja Malskin Päijänteenkadun porteilla vuoden 1969 ensiminuuteilla, kun täydet olutrekat, nuo keskiolutvapautuksen sissikolonnat, vyöryivät panimolta kohti Suomen baareja. Kirkkopuiston rinne oli mustanaan aplodeeraavaa kansaa.

Lahtelaiset olivat aina ylpeitä Malskista, sen Palma-juomista, Sitruunasoodasta ja lukuisista olutmerkeistä.

Malskin menetys ja lopetus myöhemmin tuntui suurelta persoonallisuuden tappiolta.

Muut lahtelaiset tuotemerkit – Iskut, Askot, Upot, Monot – olivat totta kai sydäntä lähellä nekin.

MARIANKADUN SINUHE

Nuoruuteni Greenwich Village! Sinne kokoontui aina oppikoulunuorison parhaat voimat Karessa kokoontuneen elokuvakerhon jälki-istuntoihin – Godardin, Wajdan, Bertoluccin, Truffaut’n, Fordin, Formanin, Polanskin ym. leffoja ihmettelemään. Paljon kahvia ja tupakkaa, orastavia suhteenluonteja.

METELINMÄKI

Mustankallionmäki oli miltei Ratikan veroinen: Vesitorni, hautausmaa, Pyhättömän kenttä, Supan hyppyri (varustettuna ilkeästi vippaavalla alastulomontulla). Nykyään vain kalmisto on perhevierailujeni kohteena. – Voisiko joku luotettavasti selvittää minulle Metelinmäki-nimen alkuperän?

SALPPURI

Laajasti tarkoitti koko Salpausselkää, kapeammin Salpausselän yhteiskoulun ei-eliittikoulua. Salppurin kisat oli vuotuinen kohokohta 1960-luvun alusta lähtien; eksyin 4–5-vuotiaana vanhemmistani, mutta löysin poliisiautoon, jolle annoin osoitteen.

Salppurin kisoissa myin käsiohjelmia ja olin toimitsijana monena talvena.

LHS

Hiihtoseuran punapaitoihin kuuluminen elähdytti. Kun sain LHS:ltä Järvisen mäkisukset käyttööni – Nikke Halosen puoltolauseen ”Anna sille sukset, se osaa ponnistaa” avulla – ei onnellisempaa kundia ollut. Karpalonseutu tuli tutuksi. – Kummitätini ja kummisetäni poika Tapio Junnonen oli lähi-idolini, kestävimpinä esikuvinani tietysti Viki ja Nikke.

PUU-KESKARI

Ks. edellinen.

Viimeisenä keväänäni ennen likinäköisyyden lopullista voittoa vetäisin Puu-Keskarista kolme laakia, pisimmälläni 41 metriä. ”Lahen Isoon” olisi pitänyt mennä seuraavana talvena, mutta likinäkö pelasti. Jäljet pelottivat, esim. lyseolainen Reijulan Pertti tuli oman ensihyppynsä ”Isosta” pää edellä – Lajidiversiteettini typistyi enää koripalloon. – Yhdistetyssä olin sentään ehtinyt tulla Lahen keskikoulujen mestariksi.

HAKRUT, HAKKURIT

Haka-tornit olivat vihollistaloja, vaikka niissä asui luokkakavereitakin, kuten Keskivälin Make ja Virtasen Miikka. Taloamme Hollolankatu kymppiä kutsuttiin ”puolihullujen taloksi” sen puolikunnallisen aravalainapohjan ansiosta, viereinen Vuorikatu ykkönen oli ”sotahullujen talo” koska siinä asui Hennalan kantapeikkoja, ja Hakrut olivat ”täyshullujen taloja” – tietysti asukkaidensa ansiosta, ajattelimme.

VUORIKADUN BAARI

Vuonna 1951 syntynyt isoveljeni Jorma päivysti usein kavereineen Vuorikadun Baarissa. Kerran kun äiti käski minun hakea hänet syömään, juoksin sinne, tempaisin baarin oven auki, jolloin jukeboxista juuri rämähti soimaan The Beatlesin Rock’n’roll Music! Mikään ei enää ollut ennallaan…

KOPIN AULA

1960–70-taitteessa sinne piti päästä seisoskelemaan ja syljeskelemään joka viikonloppuilta. Oli varhaisnuorison merkittävimpiä sosiaalisia näyttämöitä. Popparien ja rokujen väliset tappelut uhkasivat rauhallista menoa. Viimeinen bussi lähti puolenyön maissa Tapanilaan. Kun myöhästyi, kävelymatka vei lähemmäs tunnin.

NEGRITA

Viiskulman NegritaBaari oli Lahden Montparnasse. Paheita ilmeni sopivasti, kauniita hipahtavia tyttöjä, keskiolutta, biljardia, jassoa ja jukeboxia (mm. Moody Bluesin ”Boulevard de la Madeleine”) – ja  kruununa loistava baarinpitäjä Ahmed Algerialainen (esim. lause ”Nyt jos alkoholitarkastaja tulee, me ollaan kaikki ihan kusella”). Paikka jatkoi myöhemmin Kasibaarin nimellä.

Sieltä ilta usein jatkui…

…NUUTTI GRILLIIN

Disco oli aavistuksen kallis, ja turhan soft’n’roll musiikiltaan samoin kuin jengi oli vaatetukseltaan. Mutta intresantteja friiduja oli ehdottoman runsaasti. Kinnusen Hanski eli Hypotenuusa oli dj:nä, vuoroin myöhemmän Levyraati-julkkis Tapani Ripatin kanssa. Hanski oli myöhemmin 1976 Hennalassa HämRjP:n esikunnan lähetin ihannehommassa, samaan aikaan kun itse viheltelin Esikuntaeskadroonan 8 kuukaudessa läpi.

OSAKE

Puurakenteinen Työväentalo, Osake, Savonkatu 7, on hyvinkin keskeinen osoite. Äitini oli keväällä 1949 muuttanut Lappeenrannasta Lahteen, ja aloittanut myymäläapulaisena Okeroistentien Osuuskaupassa, jossa hänen tätinsä oli myymälänhoitajana. Omalta kannaltani oli kuitenkin ensiarvoisempaa se, että kevään 1949 eräänä lauantai-iltana Lyyli Edit Taipale, tuleva äitini siis, suuntasi tansseihin Osakkeelle. Häntä alkoi armottomasti piirittää ja tanssittaa kirvesmies Arvi Immanuel Leppänen, ja lopun arvaatte… Kihloihin syksyllä ja häät juhannuksena 1950.

Osakkeella oli vielä itselleni tärkeä rooli 1970-luvun alussa, kun tramppasin siellä muutaman vuoden ahkerasti Sosialistiklubilla ja muissa kokouksissa. Siellä myös tein syksyllä 1975 pesäeron poliittiseen toimintaan. – No, nykyään ei ole enää Osaketta, mutta tasapuolisuuden nimissä: eipä ole sosialismiakaan.

SIPPIPUISTO

Lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa aina tuntui, että lahtelainen kurjuus ja synti oli pesiytynyt Starckjohannin talon takana avautuvalle Alatorille, Sippipuistoon. Siitä ohi tai läpi kulkiessa näki oikeita rappioalkoholisteja, puliukkoja, pultsareita, miehiä ja mutta myös naisia, jotka ihmetyttivät ja huvittivatkin, mutta joiden karkeissa huudoissa olin kuulevinani myös jonkinlaista hätähuutoa ja lähtemätöntä surua. Myöhemmin vasta tulin syvemmin ajatelleeksi, kun joukossa oli miehiä, joilta saattoi puuttua jalka tai käsi, että jatkosota ei ollut paria vuosikymmentä kauempana.

Makaaberia huumoria harjoitimme, kun Starckin kulmalla tuli keväällä 1973 pari germaanituristia kysymään tietä Mukkulaan. Viittilöimme heidät kohti metroasemaa eli Sippipuiston yleistä käymälää: ”Ja ja, U-bahn, ja ja, nach Mukkula…” Sitten juostiin lujaa.

REUNANPALSTA

Oli samaten pahuuden pesä, lestinheittopaikka, kuulopuheissa. Epämääräistä joutoaluetta, joka rakennettiin täyteen vasta myöhemmin joskus 70-luvun puolivälissä. Aiemmin Aleksin puoleisella laidalla könötti vain Miettisen Renen vanhempien nakkikioski.

Lahtelaislähtöinen kirjailija Timo Sandberg on uusissa historiallisissa poliisiromaaneissaan – Mustamäki, Häränsilmä, Murhakuja – nostanut näkösälle tämän 20–30-luvun eläväisen Reunanpalstan, työläisten asuinalueena, sokkeloisena puutalokorttelina, Kiirolan saunoineen ja Rauten duunariporukoineen. Suosittelen vahvasti; on harvinainen yhdistelmä rikosromaania, kaupunki- ja poliittista historiaa ja yhteiskunnan jännitteitä.

LOVIISANKATU, LOVARI

Näyttelijä Leo Jokela väitti laulussa että ”Nainen, poliisi ja taksi, ei niitä koskaan tarvitessa nää…” – mutta Lovarilla heidät saattoi nähdä samanaikaisestikin.

Tirran Monttu oli keidas: B-oikeudet, jukeboksissa Hopeinen Kuu ja Se Jokin Sinulla On, Anjushka tiskin takana, loputtomasti imponoivia väittelyjä ja luentoja. Alaikäisenä, mutta varhain pituutta venähtäneenä pääsin 16-vuotiaasta asti sisään.

Montussa tutustuin joskus 1973 myös Markku Koskeen, autenttiseen ajattelijaan, Lahden lahjaan suomalaiselle kulttuuriesseistiikalle. Tohtori Koski jaksaa 71-vuotiaana yhä, juuri alkusyksystä ilmestyi uusin kirja, ”Elvis – ääni ja vimma”. Menkää ja tutustukaa.

Torvi oli tietysti nuoruuden tukikohtia. Yli tunnin jonotus 20 asteen pikkupakkasessa ei tuntunut missään. Paras musiikki, parhaat joraushetket, ihania gimmoja Taidekoulusta ja Taideteollisesta. – Kiintoisaa, että lukemattomat ei-lahtelaiset ovat vuosien varrella maininneet tuntevansa Lahesta juuri Torven, legendaarisen rockklubin, ja Jarttu Mustosen, yhtä legendaarisen klubi-isännän. Siellä tapasi usein Pitkä Lehtisen, Dave Lindholmin, Pepe Ahlqvistin ja muut bluesveikot – nyt on Pitkäkin jo kuollut.

Ja poliisiasema kadun yläpäässä oli tietysti kaikkien kaupunkilaisten turva.

Onhan Lovarilla myös teatteri, ja ennen minun nuoruuttani oli jo ollut tanssipaikka, Kaljupäisten kiitorata eli Kiljupäisten kaatorata.

MAAKUNTA

Ravintola Maakunta (nykyisen El Toron paikalla) nousi 70-luvulla maineeseen kulttuuripainotteisena iltaravintolana. Ei ruokailupakkoa, ei solmiopakkoa, ei tanssipakkoa. Kaupunginteatterin ja -orkesterin väkeen tutustui nopeasti.

Rakastuneen nuorukaisen suloisesti viiltäviä muistoja.

Satuin paikalle myös joskus 1980-luvulla, kun Maakunta oli avoinna vihoviimeistä iltaa. Muutamille tarjoilijattarillekin se oli viimeinen työilta, mutta meno oli villiä ja hauskaa – pitkälle valomerkin yli – eikä laskuja jaksettu kirjoittaa saati maksaa.

Näitä paikkoja ja ilmiöitä riittäisi paljon yli puheaikani. On Aivoa, Kirkkaria, Felkkua, Urkkia, Pikku-Veskua etc. etc. Kirjo on loputon.

En tänään uppoudu Lyseomme avainpaikkoihin enkä -henkilöihin. Uskon että olette kiertäneet ja tunnette minua tarkemmin Rukousaulat, Vanhat ja Uudet puolet, Rehtorinkansliat etc. etc. En pitempään myöskään muistuta talon tutuista ihmisistä, kuten Veltto, Aune, Kalossi, Laina, Runosika, Näppärä, Emma, Sointu, Sulo, Puu-Pietari tai Seksi-Seppo.

Siirrytään toiseen suuntaan, yleisemmälle tasolle.

MIKÄ KOTIPAIKASTA TEKEE TÄRKEÄN?

Äskeisillä listauksillani haluan muistuttaa, miten tiiviisti meidät – meidän muistumamme ja muistomme – onkaan kytketty niin monenlaisiin paikkoihin. Ja etenkin kotipaikkaan. Tarvitsee vain sulkea silmät ja kuiskata hakusana ”Lahti”, niin päässä alkaa vilistä kuvien ruuhka.

Ihmiset yhdistyvät, kiinnittyvät ja kiintyvät paikkoihin samalla tavoin kuin – parhaimmillaan – käy suhteessa ihmisiin. Paikoista ja tiloista syntyy tiivis osa meitä, osa meidän sisintä näkymäämme, omaisuuttamme ja rikkauttamme, osa loukkaamatonta oikeuttamme siihen kaikkeen, mistä rakentuvat jälkikuvamme lapsuudesta ja nuoruudesta.

Itse kullakin nämä kuvat ovat ainutkertaisia ja sellaisina särkymättömiä, mutta siinä missä ne ovat hyvin yksilöllisiä ne toimivat myös kollektiivisesti. Koti oli ja on totta kai jokaisen ainutkertainen ja ikioma, mutta kymmenien tuhansien lahtelaisten kotipaikka – keskeinen kiintymyksen kohde sekin – on jo ollut yhteinen. Tänään meillä täällä ja muutamilla tuhansilla muilla koulukin on ollut sama, Lahden Lyseo.

On kiintymyksen ja identiteetin sisempiä ja ulompia kehiä, joista koti ja perheenjäsenet asettuvat lähimmäs, mutta myös synnyin- ja kotipaikka ovat hedelmällistä maaperää kollektiivisemmalle yhteydentunteelle. Ne yhdistyvät kulttuurievoluution laajempaan verkkoon, joka meitä kaikkia on muovannut ja muovaa – ja abstraktimpaan suuntaan näiden sidostekijöiden ketju etenee: Häme, Suomi, Pohjoismaat, Eurooppa… Verkostoista solmiutuu kulttuurimme, identiteettimme.

IKÄVIÄ MUISTOJA?

Tiettyjen paikkojen nimet saattavat sysätä liikkeelle myös joukon ikäviä mielteitä.

Pari esimerkkiä: Länttäri, Länsiharjun koulu, jono hammaslääkärin kidutustuoliin – Amppari, uimahallin pyörryttävä kloorinhaju… On myös monimerkityksisiä, kuten Hennala: vuoden 1918 sota ja punavankileirien katastrofi, toisaalta itselläni se on vuoden 1976 oma kasarmielämän tylsyys ja kohonnut V-käyrä.

On huomionarvoista, miksi nämäkään, aikoinaan ahdistusta tai inhoa herättäneet paikat eivät synnytä minussa enää yhtään niin voimakasta aversiota kuin 60–70-luvulla. Voin muistella niitä aivan rauhallisesti.

Tässä on hyvin keskeinen kohta, josta kumpuaa nostalgian ydin ja voima. Miten on mahdollista nostalgisoida myönteisesti muistinsa kielteisiäkin varastoja? Se käy päinsä siksi, että muistelija siinä tilanteessaan on selviytyjä ja voittaja, hän ikään kuin jo seisoo toinen jalka kaadetun eläimen ruholla ja arvioi saalistaan. Se, minkä on pysyvästi selvittänyt ja ohittanut, ei enää vaivaa – testi on läpäisty. Sen muistoa voi jopa humorisoida.

Nostalgia ja kokemuksellinen historia ovat faktuaalista historiaa väkevämpää.

Kesti pitkään ennen kuin oma asenteeni Lahteen rauhoittui. Aiemmin vierailin täällä tietysti useammin koska vanhempani elivät täällä, mutta samalla tunsin jo oloni kaupungissa jotenkin syrjäiseksi ja henkisesti vieraantuneeksi. Nykyään piipahdan viemässä kukan Mustankallionmäen sukuhaudalle, samaten tulen tapaamaan eräitä Lahteen comebackin tehneitä ystäviäni, tulen myös Teatteri Vanhan Jukon ensi-iltoihin (kuten huomenna) ja silloin tällöin FC Lahden matseihin Kisarissa – aiemmin kävin myös Namikan peleissä. – Kun FC Lahti kerran vuosikymmenessä niistää HJK:n Helsingissä, ei Töölön futisstadionilla ole minua iloisempaa kaveria. Nyt syyskuussa elin taas tällaisen onnenhetken.

Minun Lahteni on paikallaan, omalla paikallaan.

LYSEO PAIKALLAAN

Vielä sananen kouluista.

Olemme eläneet kansa- ja oppikoulujen ajan. Kävin neljää eri kansakoulua – Kartanon koulua, Harjun koulua, Vuorikadun koulua ja Jalkarannan koulua. Ennen armeijaa niissä sain ensimmäisen poikittaisleikkauksen omasta ikäpolvestani. Kokemus oli tervetullut, vaikkei sen merkitystä lapsena tarkemmin tajunnut.

Etenkin Jalkarannan kansakoulussa havaitsi sosiaaliset erot – ehkä siksi että Tapanilassa ja Jalkarannassa asui niin monennäköistä väkeä. Oli Tapanilan omakoti- ja rivitaloalueet, mutta oli myös Pallaksenrannan mökkirivit. Muistan että haistoin saniteettitilojen puutteen joistakin luokkatovereistani, haistoin mutten tietenkään sanonut mitään. Köyhyys oli keskuudessamme, se oli tiedetty mutta vaiettu tosiasia.

Muistan luokaltani erään miellyttävän hiljaisen pojan, joka voitti aina koulun hiihtokilpailut ylivoimaisella erolla meihin muihin menijöihin. Hän tuli Pallaksenrannan yhteisöstä, enkä ole vuoden 1967 jälkeen kuullut hänestä mitään. Hän ei jatkanut oppikoulussa, ja tuskin liioin missään erityislahjakkaiden valmennusryhmässä.

Lahden Lyseon ovesta avautui uudenlainen maailma. Sielläkin ilmeni tietysti luokka- ja sosiaalisia eroja, oli alueellisia eroja ja lahjakkuuseroja, vaikka mitä, mutta siellä me tunsimme kuuluvamme sinänsä arvokkaaseen lyseolaisten piiriin. Se ei mielestäni niinkään ilmennyt jäykkinä rituaaleina tai seremonioina kuin tietoisuutena. Eräällä tavalla Lyseo ja lyseolaisuus olivat tasa-arvoistavana tekijänä, ainakin talon sisällä olimme samoja nutipäitä ja kaalikorvia.

Lyseon-vuosistani olen kirjoittanut aiemmin – artikkelissani kirjassa nimeltä ”Lahden paikka, Lahden paikat” (2014) – enkä nyt toista kertomaani. Se ei ollut yksinomaan onnellista aikaa, mutta merkittävää aikaa se oli. Minun Lyseonikin on paikallaan.

Toivon keskustelua niin Lyseosta kuin tästä muustakin lahtelaisuudesta.

Kiitos tarkkaavaisuudestanne!