Aihearkisto: Lyseon kerhot

Lyseo ja lyseolaisia kirjallisuudessa – jatkoa 3

Sain käsiini Reijo Puolanteen perikunnalta kansion, jossa on lyseota koskevaa aineistoa, mm. luokkakokouksista ja tapaamisista.

Laitan tähän kirjallisuussarjaan seuraavan taidonnäytteen Reijon ainekirjoituksesta, joka lopulta pääsi raittiuslehden julkaisuun ”Pohjantähti” vuodelta 1947 n:o 8-9.

IMG_0002

IMG

IMG

Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirjassa 2009 julaistiin Lahden lyseon Lujan kertomus nimeltä: ”Lahden lyseon luja vastus” sivuilla 73-86. Kirjoittajat: Jouko Kauranne, Tero Matkaniemi, Martti K. Lehto ja Heikki Kolunen.

Teksti on kohdssa ”Luja” arkistoituna.

 

 

Lyseo ja lyseolaisia kirjallisuudessa

Selatessani kirjastoani osui silmiin useita lyseota koskevia kirjoja ja – useimmiten – mainintoja lyseosta ja lyseolaisista. Seuraavaan katsaukseen olen koonnut näistä osan kansikuvina. Ehkä myöhemmin käyn läpi mitä niissä lyseosta kerrotaan. Otan vain yhden – aika herkullisen – pätkän Lahden Seurakunnan Poikien historiikistä!

Lisäksi esitän pyynnön: Jos ja kun vielä on paljon sellaisia, joista nyt ei ole tietoa tai kirjaa ei ollut minulla nyt saatavissa, pyydän lähettämään tietoa sihteerille. Olisi upeata saada mahdollisimman täydellinen katsaus tältä alalta talteen tulevia historiankirjoittajia varten.

Lähetä skannattu kuva kannesta ja tietoa kirjasta (tekijät, kirjan nimi, painovuosi, henkilöt yms) osoitteella heikki.kolunen(at)gmail.com

 IMG_0003 IMG_0007 IMG_0014

IMG_0007 (2)

IMG – kopioIMG_0001 – kopioIMG_0004 – kopioIMG_0005 – kopioIMG_0006 – kopioIMG_0008 – kopioIMG_0009 – kopioIMG_0010 – kopioIMG_0011 – kopioIMG_0012 – kopioIMG_0013 – kopio

IMG_0015_NEWIMG_0015 – kopio

Alla pätkä lyseolaisten  tempauksesta, seurakuntapoikien historiikistä s. 56.

IMG_0018


Lintumiehiä lyseosta

Lahden lyseon oppilaista on vuosikymmenien kuluessa tullut varsin monien luontoalojen asiantuntijoita. Erityisesti lintuharrastus on ollut merkittävää. Seuraavassa joitakin huomioita, jotka kirposivat luettuani Ahti Saarisen kolumnin Tiira-lehden viime numerosta (Tiira 4/2015).

Valto Peiponen vaikutti opettaja-aikanaan hyvin monen lyseolaisen harrastuksen ja jopa elämänuran valintaan. Tähän oli yhtenä syynä hänen omat lintutieteelliset tutkimuksensa ja erityisesti väitöskirja lintujen värien näkemisestä vuodelta 1963. Tähän tutkimukseen eräät lyseon pojat jopa keräsivät aineistoa. Lintujen rengastukseen hänen ja toisen opettajamme Seppo I. Saarisen johdolla perehdyttiin innokkaasti.

Valto oli itse saanut oppia omalta, legendaariselta Lappeenrannan lyseon opettajaltaan, Lauri Toivarilta.

Tästä Valton ”lentueesta” pöllähti sitten maailmalle seuraavia lintumiehiä, ja Valton oppilas Heikki jatkoi lintumiesperinnettä lyseon opettajana 1974 alkaen eläkkeelle jäämiseensä saakka 2012.

Lista ei ole täydellinen ja osalla harrastus on jo hiipunut. Nimet ovat niitä, jotka esiintyivät useimmiten koulun LuontoSeuran ja sen jatkajan Loxia-lintukerhon pöytäkirjoissa 1960-1994.

Timo Mikkonen, Juhani Rikala, Risto Rikala,  Ahti Saarinen, Antti Kujala, Heikki Kolunen, Pentti Vikberg,  Harri Vallittu,                        Michael Müller, Matti Iikkanen,  Hannu Pietiäinen, Ari Ferm,    Pekka Kauppi, Seppo Peltomaa, Juhani Sirkiä, Kari Reinikainen, Osmo Ruottinen, Timo Metsänen, Asko Hauta-aho

 

Valto A. Peiponen

Valton väitösuutinen Etelä-Suomen Sanomissa

Ahti Saarisen kolumni Tiira-lehdessä:

Ahti Saarinen 1

 

Ahti Saarinen 2

Lahden lyseon Luja vastus

Lahden lyseon Luja vastus

lyseonluja3png

Lahden lyseon lukion ja Salpausselän lukion yhdistyminen vuonna 2014 liitti yhteen kaksi vahvaa lukiota. Salpausselän lukion urheilulukion maine rakentui voimallisesti 1990-luvulta lähtien. Vastaavasti Lahden lyseon lukion urheilun kultakausi ulottui 1920-luvulta 1980-luvulle asti. Lahden lyseon urheiluseura Lujan pronssimitali vuonna 1973 Kansainvälisen koulu-urheiluliiton jalkapallomestaruuskisoissa luokiteltiin aikoinaan suomalaisen jalkapalloilun kovimmaksi saavutukseksi. Tiedätkö, että Lahden lyseo on kaikien aikojen paras suomalainen oppikoulu urheilussa? Lisää tietoa Lahden lyseon urheiluhistoriasta löydät artikkelista “Lahden lyseon Luja vastus”. Kuvassa Lahden lyseon Luja voitti jälleen kerran oppikoulujen jalkapallomestaruuden Kouvolassa vuonna 1968.


Hyvien liikenneyhteyksien varrella sijaitsevassa Lahdessa alettiin 1900 – luvun alkupuolella järjestää valtakunnallisesti merkittäviä urheilukisoja. Kilpailut voimistivat urheilun harrastusta myös lahtelaisten omassa keskuudessa. Vuosina 1878–1905 toiminta keskittyi paikalliseen yhteiskouluun ja vapaapalokunnan (VPK) piiriin. Ennen kaikkea urheilua harrastettiin osana kesäisiä kansanjuhlia.

Lahtelainen kauppa- ja teollisuusväki lahjoitti varoja palkintoihin. Myös ensimmäisen lahjoituksen Suomen urheiluopiston perustamiseksi teki lahtelainen tehtailija Ferdinand Frigen. (1) Alueelle nousseet Vierumäen ja Pajulahden urheilukeskukset ovatkin monin tavoin vaikuttaneet urheiluharrastuksen syvenemiseen.

Köyhien poikien koulu

Lahden yhteiskoulu hallitsi paikkakunnan oppikoulu-urheilua 1920-luvulle asti, kunnes vuonna 1929 Lahden lyseo siirtyi uuteen taloonsa Lahdenkadun varrella. Vaatimattomissa oloissa Hämeenkadulla toimintansa aloittanut lyseo kohosi nopeasti kaupungin merkittävimmäksi oppikouluksi myös urheilussa. (2)

Lahden lyseo oli ensimmäinen itsenäisessä Suomessa perustettu valtion koulu. Lyseota suunniteltiin jo vuonna 1905, jolloin Lahdesta tuli kaupunki. Ajan tavan mukaisesti sinne piti saada myös valtion oppikoulu. Perustaminen kuitenkin viivästyi sortovuosien ja ensimmäisen maailmansodan vuoksi, kunnes vuonna 1921 tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg antoi asetuksen ”lyseon perustamisesta Lahden kaupunkiin”.

Aikoinaan ”lyseo” tarkoitti valtion oppikoulua ja erityisesti poikakoulua. Sellaisena Lahden lyseo toimi vuoteen 1973 asti, jolloin ensimmäiset tytöt hyväksyttiin sen oppilaiksi. Vuonna 1975 Lahti siirtyi peruskoulujärjestelmään, jolloin lyseo siirtyi kaupungin haltuun ja eriytyi Lahden lyseon lukioksi sekä Lahden lyseon yläasteeksi.

Valtion kouluna Lahden lyseo tunnettiin ”lahjakkaiden köyhien poikien kouluna”, sillä sen lukukausimaksut olivat edullisempia kuin Lahden muissa oppikouluissa. ”Lahjakkaat pojat” ja 1970-luvulta myös ”lahjakkaat tytöt” ovat menestyneet elämässään: lyseolaisia on professoreina, kenraaleina, suuryritysten pääjohtajina, kapellimestareina, kansanedustajina ja monilla muilla näkyvillä paikoilla. Lyseolaisten siteet entiseen opinahjoonsa ovat pysyneet lujina. Siitä todisteena on aktiivisesti toimiva Lahden Lyseon Senioriyhdistys, joka kokoontuu säännöllisesti kahdesti vuodessa. Joka kerta paikalle saapuu kymmeniä osallistujia.

Voimistelu tiennäyttäjänä

Varhainen koululiikunta vaikutti keskeisesti voimistelunopettajakoulutuksen syntyyn. Jos alkeisopetuksella ei olisi ollut oppiaineena voimistelua, niihin ei olisi tarvittu alan opettajia. Koko 1800-luvun tuotiin esiin, että voimistelu oli välttämätön keino koulunuorisoa uhkaavasta fyysistä rappeutumista vastaan. Se oli perusteena myös alan opettajainvalmistuksen aloittamiselle vuonna 1882. Kun voimistelun tärkeimmäksi tehtäväksi miellettiin oppilaiden terveyden ylläpitäminen, ei näin tärkeää tehtävää sopinut jättää ”kenen tahansa huoleksi”. (3)

Suomen Voimistelunopettajaliitto määritteli perustamisvuonna 1912 toiminnalleen kaksi päämäärää. Yhtäältä tarkoituksena oli edistää varsinkin oppikoulujen välityksellä tapahtuvaa liikuntakasvatustyötä. Toisaalta tuli tukea voimistelunopettajakunnan sivistyksellisiä ja taloudellisia pyrkimyksiä. Liitto herätteli alkuvaiheessa voimakkaasti kysymyksiä sosiaalisesta liikuntakasvatuksesta. Järjestäytyneet voimistelunopettajat kokosivat tilastoja maamme urheilu- ja leikkikenttäoloista. He myös laativat Helsingin kaupunginvaltuustolle ehdotuksen kunnallisen liikuntakasvatuksen järjestämisestä. (4)

Kilpaurheilun kytkeminen liikuntakasvatukseen 1920-luvulla asetti voimistelunopettajakoulutuksen sisällön uudelleenarvioinnin kohteeksi. Jo tässä yhteydessä heräsi ajatus itsenäisestä liikuntatieteellisestä tiedekunnasta, mutta hanke ei edennyt. Tuolloiset päätöksentekijät eivät pitäneet voimistelunopettajien kouluttamista niin tärkeänä, että siihen olisi kannattanut sijoittaa niin suuria resursseja. Vasta 1940-luvulla tunnustettiin, että voimistelunopettajien koulutus ei ollut pysynyt kehittyneen liikuntakulttuurin vauhdissa. (5)

Kun liikunnanopettajien koulutus lopulta siirtyi Helsingin yliopiston voimistelulaitokselta vuonna 1969 Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliselle tiedekunnalle, suurin muutos oli liikuntaan ja liikuntakasvatukseen kohdistuvan tieteellisen tutkimustyön laajentaminen. Liikuntakulttuurin ja muun yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen kannalta on merkittävää, että voimistelunopettajakoulutuksen vaikutus ei ole rajoittunut pelkästään sen tarjoamaan koulutukseen. Maamme voimistelunopettajisto ei ole tyytynyt toimintaan yksinomaan koulujen liikuntakasvatuksen parissa, vaan voimistelunopettajat ovat vuosisadan ajan olleet voimallisesti käynnistämässä ja kehittämässä vapaaehtoista urheilu- ja voimisteluliikettä sekä muuta aatteellista toimintaa. (6)

Lujan alkutaival

Koulujen liikuntakasvatuksen merkittävänä tehtävänä nähtiin Lahden Lyseon Lujan syntyhetkinä lasten ja nuorten ”urheiluharrastuksen herättäminen ja kasvavan polven huomion pysyvä kiinnittäminen oman ruumiinsa kehittämiseen ja oman terveytensä edistämiseen”. Kouluseuran toiminnalla pyrittiin luomaan jokapäiväisiä liikuntatapoja ja herättämään jokaiselle jäsenelle oma ”liikuntakärpäsensä”. (7)

Lahden lyseon urheilutoiminnan viriäminen palautuu koulun ensimmäisen rehtorin Hannes Sirolan aktiiviseen urheilukauteen 1900- ja 1910-luvuilla. Sirola edusti Suomea voimistelijana Tukholman olympialaisissa vuonna 1912 ja hänen kokemuksensa ja näkemyksensä heijastuivat seuraavana vuosikymmenenä lyseolaisen urheilutoiminnan muotoutumiseen. Vaikka Sirola ei ollutkaan voimistelunopettaja, hän oli toimissaan hyvin urheiluhenkinen. Sirola oli Lahden Lyseon Lujan ensimmäinen kuraattori seuran aloittaessa toimintansa SOU:n (Suomen Oppikoulujen Urheilijat) jäsenenä vuonna 1929.

Lahti ei ollut kauppalavuosinaan eikä kaupungin ensi vuosikymmeninä muista kaupungeista poikkeava hiihtourheilukeskus. Lahdessa pidettiin ”Messilän hiihdot” vuonna 1901, ”kilpahiihtoja epätasaisella maalla yksityisten toimesta” muun muassa vuonna 1906 sekä pienehköjä kilpailuja Vesijärven jäällä. Salpausselän rinteillä harrastettiin mäenlaskua. Vuonna 1912 pidettiin ”Lahden suuressa mäessä” mäkikilpailut, joita saapui seuraamaan noin tuhat katsojaa. Monet hyppääjät pitivät mäkeä liian suurena, mistä syystä paikalle saapui vain seitsemän kilpailijaa. (8)

Suomalaisen urheilun kultakausi ajoittui autonomian ajan viimeiselle vuosikymmenelle sekä itsenäisyyden alkuun. Maamme ensimmäisten urheilusankareiden, kuten Hannes Kolehmaisen ja Paavo Nurmen, juoksut innostivat nuorisoa. Kun Lahdesta kehittyi 1920-luvulla Salpausselän kisojen myötä maamme hiihto- ja varsinkin mäenlaskukeskus, erityisesti lahtelaisten koululaisten näkemät suomalaisten saavutukset edistivät kiinnostusta talviurheiluun.

Ensimmäiset Salpausselän hiihdot pidettiin helmikuussa 1923. Kisojen järjestelyt saivat mainetta, ja vuonna 1938 Lahti sai järjestettäväkseen hiihdon maailmanmestaruuskilpailut. (9)

Salpausselän vuosittaiset kisat innostivat poikia jäljittelemään hiihtäjinä Tapani Nikua ja Veli Saarista sekä mäenlaskussa Lauri Valosta ja Leo Laaksoa, joista jälkimmäinen oli Lahden lyseon kasvatti ja viisinkertainen Salpausselän mäenlaskun voittaja. Jo alle 14-vuotiaana lyseolaisena Laakso kilpaili Lahden Hiihtoseuran jäsentenvälisissä kisoissa, mutta harrasti mäenlaskun lisäksi myös uintia, voimistelua ja jääpalloa. Hän voitti muun muassa kahdesti nuorten rintauintimestaruuden 200 metrillä Lahden Uimaseuran riveissä. (10) Pesäpallossa Lahden Mailaveikot oli Suomen parhaita seuroja. Palloilijoita ihailtiin, kun he Radiomäen kentällä pelasivat muiden paikkakuntien joukkueita vastaan. (11)

Poikaurheilu vilkastui samaa tahtia koko maassa 1920-luvulla. Suomen ensimmäiset poikien urheilupäivät pidettiin Lahdessa vuonna 1922. Lahden lyseon käynyt Suomen historian professori Aimo Halila on arvioinut, että näillä päivillä oli suorastaan käänteentekevä vaikutus paikallisen poikaurheilun kehitykseen. (12) Urheilusankaruutta monet lyseon pojat pääsivät maistamaan seurakilpailuiden lisäksi koululaiskisoissa. Lujan pojat voittivat SOU:n mestaruuden joukkuehiihdossa vuonna 1929 eikä ole yllättävää, että menestystä tuli myös Lahden oppikoulujen välisissä koetuksissa. Kaikkiaan Lujan toiminta oli silmiinpistävän vilkasta koko 1930-luvun ajan. Voimisteluharjoituksia pidettiin kolme kertaa viikossa. Juhlia, joilla kerättiin varoja seuran toimintaan, oli pari kertaa lukuvuodessa. Uusina lajeina Lujaan otettiin 1930-luvulla mukaan suunnistus, sisähypyt ja telinevoimistelu. Niiden käynnistämisessä oli suuri merkitys Lujan kuraattoreiden Hannes Sirolan sekä voimistelunopettaja Ranne Ronin ja Yrjö Kaloniemen yhteyksillä seurakenttään.

Lukuvuonna 1931–1932 Luja järjesti kilpailuja muiden paikallisten oppikoulujen kanssa pesäpallossa, jääpallossa, luistelussa ja uinnissa sekä jalkapallossa ja hiihdossa. Seuraavana lukuvuonna SOU:n talvikisoihin Heinolaan lähetettiin viisimiehinen joukkue, joka voitti yhdistetyn hiihdon ja mäenlaskun. Lisäksi lyseo voitti koulujen välisen pesäpallo-ottelun. Lahden seudulla Luja voitti Lahti-Heinola-viestihiihdon ylivoimaisesti, samoin lyseon ja yhteiskoulun välisen massahiihdon. Vuonna 1936 Lujan joukkueet voittivat Suomen oppikoulujen mestaruudet yhdistetyssä ja mäenlaskussa. Myös jalkapallossa ja jääpallossa oteltiin voitollisesti paikallista vastustajaa yhteiskoulua vastaan. Vuonna 1938 Luja osallistui suurella joukkueella yleisten voimistelujuhlien yhteisnäytöksessä Helsingissä.

Kulttuurien kehto

Kun Jouko Kauranne (s. 1928) pääsi talvisodan jälkeen Lahden lyseon oppilaaksi, hän piti valintaansa ”onnenpotkuna”, sillä hän arvioi lyseon kaupungin parhaaksi oppikouluksi. Sota-aika toi kuitenkin muutoksia koulun toimintaan. Syksyllä 1941 lyseo oli sotasairaalana, ja lyseolaiset kävivät koulua Lahden yhteiskoulun tiloissa kadun vastakkaisella puolella. Poikkeusolojen vuoksi Lujalla ei ollut toimintaa. (13)

Lahden urheiluelämä toipui sodan jälkeen nopeasti, ja uutta virikettä toiminnalle antoi uusien urheilupaikkojen rakentaminen. Kaupungissa toimi vuonna 1955 41 urheiluseuraa, joiden lisäksi kenttiä käyttivät 11 kansakoulu, 5 oppikoulua, useat nuorisojärjestöt sekä lähes sata teollisuus- ja liikelaitosta. (14)

Kun Lahden lyseo sotien jälkeen vapautui koulukäyttöön, sen tiloja käyttivät myös Kannaksen yhteislyseo (aikaisemmin Terijoen yhteislyseo, nykyisin Kannaksen lukio) ja Lahden keskikoulu (myöhemmin Launeen yhteislyseo ja Salinkallion lukio ja yläaste). Tilojen ahtaus ei kuitenkaan sammuttanut päijäthämäläisten ja toimintaan mukaan tulleiden Karjalan evakoiden urheiluharrastuksia. Vahva suomalainen urheiluhenki, jota sota-aika vahvisti, innosti po9ikia sekä talvi- että kesäurheiluun. Jouko Kauranne kirjoitti 1970-luvulla lyseolaisten tuolloisista urheiluharrastuksista seuraavasti: ”Lahden lyseon alaluokkalaiset eivät tienneet paljonkaan Lujasta, luontoseurasta tai muista koulun kerhoista, koska meillä oli täysi työ tutustuessamme opettajien oppilastovereitten tapoihin ja elämään oppikoulumiljöössä. Lyseolaisten liikuntaharrastus oli voimakasta mm. välitunneilla ja vapaa-aikoina. Useita lyseolaisia kiinnostivat koulun pihalla olevat kaksi rekkiä. Niissä heiluimme ja riipuimme erilaisia temppuja tehden. Välituntien aikana opimme kiepit ja kipit, joista sitten olikin meille melkoista hyötyä voimistelutunneilla. Vasta kolmannella luokalla meille alettiin puhua urheilukerho Lujasta, jonka toiminnoista sittemmin tuli eräille meistä sangen keskeinen harrastus.” (15)

Ensimmäisistä liikuntaharjoituksista ja oman luokan kilpailuissa menestymisestä oli vielä pitkä matka Lujan jäseneksi, sillä lyseon kerhoissa toimivat yleensä ylempien luokkien oppilaat, vaikka varsinaista ikärjaa ei ollut. Kauranne on muistellut:

”Siihen aikaan Lahdessa olivat talvella hiihto ja mäenlasku suosituimmat urheilulajit ja kesällä taas pesäpallo ja yleisurheilu, jos kohta merkkejä muidenkin lajien, mm. koripallon, tulosta suosikkilistalle oli 1940-luvun lopulla näkyvissä. Salpausselän talvikisojen ja muidenkin tekijöiden ansiosta lahtelaisista nuorista moni harrasti, ei ainoastaan hiihtoa, vaan myös mäenlaskua ainakin pienistä hyppyreistä, jollaisia Salpausselän kaupungissa oli monella kolkalla. Itse asiassa Lujan jäsenten enempää kuin sen kuraattorin, lehtori Yrjö Kaloniemen, ei tarvinnut suuremmin innostaa poikia mainittuihin urheilulajeihin, koska talviurheilu oli Lahdessa muotia ja innostus oli pojilla ´veressä´. Luja ainoastaan kokosi nimensä suojaan Lyseon parhaat urheilijat ja järjesti säännöllisin välein kilpailuja ja muitakin tilaisuuksia, esimerkiksi illanviettoja”.

Lujan iltamat olivat suosittuja. Suurin osa esiintyjistä oli lyseolaisia, mutta ilmaista ohjelma-apua saatiin myös naapurikouluista, sillä lyseon ”hipat” olivat merkkitapauksia. Illanvietoissa taiteellisesti lahjakkaat oppilaat saivat tilaisuuden totuttautua esiintymään yleisölle. Kerran Jouko Kauranteen kuulutukset sujuivat muuten suunnitellusti, mutta ”Glenn Millerin kuutamoserenadi vaihtui kuutamosonaatiksi, kun kuuluttelin orkesterimme kappaleita.” Onneksi yleisö luuli, että Karuanne oli vitsaillut tahallaan.

Juhlailloista saadut varat käytettiin pääasiallisesti kilpailumatkoihin. Ruoka- tai päivärahoja ei maksettu, mutta Lujan varoista kustannettiin matkat ja yöpyminen sekä joskus yhteisateria. Toiminnasta koituneet kustannukset olivat vähäisiä, sillä sota-aikana oli totuttu vaatimattomaan elämään. Parhaimpina vuosinaan Luja saattoi ostaa hiihtäjilleen suksirasvoja, kenties urheiluvälineitäkin sekä konttoritarvikkeita, joita seuran sihteeri tarvitsi työssään. Palkinnot Lujan järjestämiin kilpailuihin kerättiin lahjoituksina, jotka olivat vaatimattomia, usein pelkästään kunniakirjoja. Toimitsijat olivat vapaaehtoisia, palkattomia avustajia, ja koulun urheiluvälineitä saatiin käyttää maksutta.

Koulun kerhoilla oli yleensä johtokunta, johon kuuluivat puheenjohtaja, sihteeri, varainhoitaja sekä muita virkailijoita. Kaikki tehtävät olivat samalla kunniatehtäviä. Seuran kokouksissa ja luottamustoimissa opittiin kokoustekniikkaa, talousarvion laatimista ja sen mukaan toimimista. Lujan johtokunnan jäsenet joutuivat kantamaan vastuun seurastaan, millä oli monta etua: opittiin aktiivisiksi, suunnitelmallisiksi, vastuuntuntoisiksi, taloudellisiksi ja perehdyttiin syvällisesti kerhon toimialaan. Vastaavaa oppimista tapahtui koulun muissa yhdistyksissä. Ne kaikki edustivat jotain hyödyllistä harrastusaluetta, jota aikuisetkin arvostivat. Se kohotti jäsenten omanarvontuntoa.

Lujan johtokunnassa on toiminut monen eri urheilulajin edustajia, joista myöhemmin kehkeytyi lujia edustajia elämän eri alueille. Jouko Kauranne on muistellut, kuinka ”Louhimon voimistelijapojista tuli, Reijosta arkkitehti, yleisurheilua harrastaneesta Eero Tuomisesta tuomari, Kalle Achtésta psykiatri, Tapio Koskimaasta koulunjohtaja sekä Lahden Taistosta ja Tapiosta kansakoulunopettajia. Talviurheilijoista tuli monta rakennusmestaria ja urakoitsijaa, kuten Viljamaan veljekset, Heikkisen Alpo ja Heinonen Pentti. Aina kun lujalaiset tapaavat toisiaan, voitte arvata mihin asioihin tarinamme kääntyvät. Luja lujitti toveruutta ja antoi itsevarmuutta myöhemmissäkin elämän taistoissa.”

Mainetta ja menestystä

Monet Lujan jäsenet urheilivat samanaikaisesti myös Lahden Hiihtoseurassa, Lahden Ahkerassa ja Lahden Urheilijoissa, joista jälkimmäinen keskittyi yleisurheiluun. Lisäksi seuran edustusurheilijoita kuului maaottelujoukkueisiin sekä Lontoon ja Helsingin olympiajoukkueisiin. Lahden Kaleva oli TUL:n parhaita seuroja hiihdossa ja nyrkkeilyssä. Kalevan Soini Nikkinen oli ensimmäinen suomalainen, joka heitti keihästä yli 80 metriä. (16)

Urheilulla on henkilökohtaisen ruumiinhoidon ja tulosurheilun lisäksi ollut merkitystä myös maanpuolustukselle: sota-aikana lyseon pojat motivoituivat urheiluun maanpuolustuksellisista syistä. Pojat kunnostautuivat sotilaspoikien kilpailuissa ja ampumaharjoituksissa. Vielä tuolloin seuroissa ei osattu järjestää poikien ”treenausta” nykyajan oppien mukaan, vaan pääasiallisesti edelliset kilpailut olivat monille harjoituksia seuraavia kilpailuja varten. Ohjeita kohtuullisuuteen valmentautumisessa saatiin muun muassa Martti Jukolalta: ”Valmentautuminen ei saa tulla niin kahlehtivaksi, että jokapäiväinen työ, elämän pääsisältö ja tarkoitus, siitä kärsisi.” (17)

Lujan johtokunta muodostettiin yleensä ylimpien luokkien oppilaista. Seuran sihteeri tai puheenjohtaja piti toiminnasta päiväkirjaa, mikä oli hyvää harjoitusta myöhempää seuratoimintaa varten. Tulosurheilun näkökulmasta on syytä mainita, että Luja sai talvella 1946 järjestettäväkseen SOU:n talvimestaruuskilpailut, joissa lujalaiset menestyivät edelleen hyvin. Kisoissa monet pojat ottivat osaa kaikkiin tarjolla olleisiin lajeihin. Hiihdossa lujalaiset menestyivät keskinkertaisesti, mutta mäenlaskussa tuli voitto Juha Bromanin leiskauttaessa kärkeen.

Kun liikunta haluttiin juurruttaa lyseolaisten elämäntavaksi, oli välttämätöntä, että nuorisolle annettiin tilaisuus kokeilla myös niitä uusia lajeja, joita 1940-luvun loppu toi lyseolaisten piiriin. Vuosikymmenen lopussa kirjattiin muistiin, kuinka ”viime vuosina on koripalloilu saanut yhä varmemman jalansijan lyseolaisten keskuudessa. Niinpä viimevuotinen Lahden oppikoulujen koripallomestaruus jäi edelleenkin kouluumme. Pelasimme kaksi ottelua myös Riihimäen lyseota vastaan, joista ensimmäisen riihimäkeläiset yllättäen voittivat. Tappio jäi kuitenkin karvastelemaan poikiemme mieltä, siksi kunnes saimme Riihimäellä suorittaa uusintaottelun, joka päättyi Lujan selvään voittoon.” (18)

Lujassa harrastettujen lajien kirjo oli 1950-luvun alussa laajentunut kymmeneen. Keskiössä olivat ennen kaikkea oman keskusjärjestön SOU:n kilpailut: ”On järjestetty sekä oman koulun keskeisiä kilpailuja että otettu menestyksellä osaa Lahden ja koko Suomen oppikoulujen välisiin kilpailuihin urheilun eri aloilla. Seura on voittanut Lahden oppikoulujen väliset kilpailut jalkapallossa, jääpallossa, koripallossa, yleisurheilussa sekä keskikoululuokkien viestinhiihdossa, SOU:n mestaruuden mäenlaskussa ja yhdistetyssä voitti Juhani Pääkkö, samoin seura voitti joukkuemestaruuden. Seuralle on hankittu omat edustuspaidat. Lujan syyskauden ohjelmaan kuului myös syysjuhlien järjestäminen, joiden avulla saatettiin kohentaa vilkkaalle toiminnalle tarpeellista rahavarastoa.” (19)

Pesäpallossa Lahti oli sotien jälkeen yksi lajin keskuksia. Lahden Maila-Veikot puolusti jatkuvasti mestaruuksia. Myös jalkapallossa lahtelaiset etenivät. Varmaa on, että koulupoikien jalkapalloinnostusta lisäsivät vuoden 1952 arvo-ottelut lyseon viereisessä Kisapuistossa. Tuolloin kolmessa olympiajalkapallo-ottelussa kohtasivat Ranska ja Puola, Englanti ja Luxembourg sekä Turkki ja Alankomaiden Antillit. (20)

Paikalliskamppailut, huolimatta Kannaksen Terän tarjoamasta kovasta vastustuksesta, eivät riittäneet Lujan jalkapalloilijoille. Luja oli näet aktiivinen osallistuja Suomen oppikoulujen cupissa ja se pääsi syksyllä 1955 lohkonsa loppuotteluun. Kevätlukukausi 1956 muodostui hiljaiseksi yleislakon takia. Jopa koulujen väliset jääpallosarjat jäivät kesken. Merkkitapaukseksi muodostui Helsingin Normaalilyseon jääkiekkojoukkueen jännittävä vierailuottelu, jonka lujalaiset yllättäen voittivat. Koripallo- ja voimisteluharjoitukset olivat käynnissä läpi talven, ja myös perinteiset massahiihdot järjestettiin. (23)

Yleislakko vaikutti urheiluun lähinnä siten, että jääkenttiä ei voitu ylläpitää. Sen sijaan muuta urheilutoimintaa voitiin jatkaa lähes normaalisti. Lujan toiminta 1950-luvulla painottui hiljalleen palloilulajeihin, mutta myös voimistelulla, yleisurheilulla ja talviurheilulajeilla oli kannattajia. Samaa palloilupainotteisuutta ilmeni muissakin lahtelaisissa kouluissa, ja vähitellen jääkiekko nousi nuorten mieluisimmaksi urheilumuodoksi. Teinikunnan ohella lyseossa toimivat vilkkaasti myös luontoseura, askartelukerho sekä englannin ja saksan kielen kerhot. Myös puhetekniikkaa harjoiteltiin ryhmissä.

Lahden lyseon Luja jatkoi 1960-luvulla menestyksellistä toimintaansa entiseen tapaan, mutta lajien voimasuhteet ja jäsenten määrä vaihtelivat. Oppikoulu-urheilun paikallinen kilpailu kiristyi, kun Lahteen perustettiin uusia kouluja. Urheilulukiotoiminnan lyseoon elokuussa 2014 mukanaan tuonut Salpausselän lukio (Salpausselän yhteiskoulu) perustettiin vuonna 1957, Kiveriön yhteiskoulu käynnistettiin vuonna 1960, ja Mukkulan yhteiskoulu aloitti toimintansa vuonna 1965. (22)

Nousujohteisuus ei ole millekään seuralle ikuista, vaikka perinteet velvoittaisivat. Seuraavina vuosina Luja ei ollut yhtä vahva enempää SOU:n kuin LOU:nkaan koitoksissa. Lujan sihteeri, mestarihiihtäjä Jarmo Laitinen kuvasi koulunsa menestystä lukuvuotena 1961–1962 tähän tapaan: ”Urheilutoiminnassa olivat ensimmäisenä vuorossa, talvi kun oli, LOU:n hiihto- ja mäkimestaruuskilpailut, joissa selvisi, että Lyseolla edelleenkin hiihtourheilussa on vankka ykkössija Lahden oppikoulujen joukossa. Toiseksi selvinnyt Salpausselän yhteiskoulu voitettiin siksi ylivoimaisesti, että on syytä todeta, että hiihto + mäenlasku + yhdistetty ovat niitä harvoja urheilun haaroja, joissa Lyseon Luja vielä on suvereeninen muihin lahtelaiskouluihin nähden.” (23)

Parantuneet harrastusolosuhteet muokkasivat entisestään Lujan toimintaa. Syksyllä 1963 valmistunut lyseon voimistelusali muodostui keskeiseksi tilaksi tilaksi antaen harjoitteluun puhtia. Sali houkutteli uusia harrastajia eri lajien harjoitusvuoroille. (24) Lujan silloinen sihteeri Jouko Skinnari valitteli alavireisistä tuloksista, mutta myös onnistumisia päästiin kirjaamaan: ”Talvella kunnostautuivat Lyseon koripalloilijat voittaen Lahden oppikoulujen pikasarjan. Suomen oppikoulujen koripallocupista sitä vastoin pudotettiin huolimatta pirteästä alusta. Katkerin tappio kärsittiin sarjaotteluissa, kun hävittiin Kannakselle yhdellä ainoalla pisteellä.” (25)

Oppikoulujärjestelmän viimeisinä vuosina uutisia kirjattiin myös hiihdosta, uinnista, tenniksestä ja jalkapallosta. Kun Kajaanissa järjestettiin SOU:n hiihtomestaruuskilpailut helmikuussa 1967, Luja lähetti matkaan viisi osanottajaa. Kilpailuselostuksessa kerrotaan, kuinka menestystä tuli ennen kaikkea poikien kymmenen kilometrin hiihdossa: ”Lyseon Eero Hämäläinen lisäksi Lyseon mainetta voittamalla kaikki 103 kilpakumppaniaan. Pekka Tamminen oli viides.” Valtakunnallisen uintipäivän pääjuhlassa Lahden uimahallissa keväällä 1967 lujalaiset osoittivat nopeutensa: ”Siellä pidetyssä kilpailussa pärjäisimme aika hyvin. Viestissä tuli tappio ja jouduimme luovuttamaan kiertopalkinnon Kiveriön haltuun.” Talkootenniksessä Luja voitti kolmannen kerran pääluokan Juha Nuotion ja Erkki Lahtisen takomana. Jalkapallossa ei vastuuta löytynyt: ”SOU:n jalkapallocupissa saavutimme loistavan voiton. Loppuottelu pelattiin Kouvolan Lyseota vastaan Kouvolassa. Voitimme sekä taidoissa että kestävyydessä. Ottelu päättyi eduksemme 4–2. Keväällä pidettiin Radiomäellä SOU:n viestimestaruuskilpailut. Lyseo voitti yhteispisteissä niukasti Sysmän yhteiskoulun ja samalla myös koko kilpailun.” (26)

Kansainvälisen läpimurtonsa Lyseon Luja teki Ranskan Lillellessä 2.–6.7.1973 järjestetyssä Kansainvälisen koulu-urheiluliiton (ISF) koulujoukkueiden mestaruusturnauksessa, jossa joukkue voitti pronssia. Turnauksen voittajaksi ylsi Romania, jolle lyseo hävisi 3–0. Lyseo kuitenkin voitti suuren jalkapallomaan Ranskan kokoonpanon 4–0, Itävallan 2–1 ja Länsi-Saksan 5–4. Pronssiottelussa lyseon pojat kaatoivat Luxembourgin 7–6. Lyseon Lujan pronssimitali luokiteltiin aikoinaan suomalaisen jalkapalloilun kovimmaksi saavutukseksi.

Koulutusjärjestelmässä tapahtui 1970-luvulla mullistuksia. Peruskoulujärjestelmään siirtyminen heijastui nopeasti myös koulujen kerhotoimintaan. Kun SOU lopetti toimintansa keväällä 1973, se lahjoitti lyseolle viirinsä kunniamaininnalla. SOU:n epävirallisen pistelaskun mukaan Lahden lyseo on ollut kaikkien aikojen paras oppikoulu urheilussa.

Luja elää

Pasi Koski ja Juha Heikkala ovat todenneet, että urheilu ja liikunta ovat niin merkittäviä elämänalueita, että niiden tuottamiseksi on luotu omat toimintajärjestelmänsä. Eri maiden järjestelmät tietenkin poikkeavat toisistaan, mutta yleisimmin liikunta on kanavoitu toteutettavaksi muun muassa perheiden, koulujen, yliopistojen, liikeyritysten, asevoimien, valtion, kuntien tai vapaaehtoisten kansalaisjärjestöjen toimesta. (27)

Kansallisen koulu-urheilun tutkiminen on ollut vähäistä. Tutkimuksen näkökulmasta paljon painoarvoa ei voi antaa kymmenille kouluhistoriikeille, joissa useasti on tyydytty kopioimaan ennen kaikkea tuloksia lehtileikkeistä ja pöytäkirjoista. Tämän puutteen korjaamiseksi olisi perusteltua, että koululaisurheilun tutkimista syvennettäisiin. Yhden paikkakunnan intensiivisellä tutkimisella voidaan selvittää, millainen merkitys koululiikunnalla on ollut laaja-alaisena liikuntakulttuurin muotona.

Katsaus Lahden lyseon Lujan tarinaan kuvaa hyvin, kuinka koulun osuus on rajoittunut ennen kaikkea liikuntaan liittyviin sosiaaliprosesseihin. Kaikkiaan peruskoulujen ja lukioiden rooli liikunnan osalta on perinteisesti ollut vähäinen. Kuitenkin tilanne on muuttunut 1990-luvulta lähtien: urheilulukioverkosto sekä urheiluakatemiat sekä niiden ulkopuolisten oppilaitosten joustavuus ovat selvästi edistäneet urheilun ja opiskelun yhdistämismahdollisuuksia kaikkialla Suomessa.

Peruskoulu käynnistyi Lahdessa 1975, jonka jälkeen monet oppikoulun kerhot jatkoivat toimintaansa sekä yläasteella että lukiossa. Poikakoulun perinteiden mukaisesti menestys Lahden koulujen ja lukioiden välisissä kilpailuissa säilyi hyvänä 1980-luvulle asti. Henkilökohtaisia mestaruuksia ja kärkisijoja saavutettiin yleisurheilussa, suunnistuksessa, hiihdossa ja uinnissa.  Voimistelukerho Lahden lyseon Luja elää tänäkin päivänä: uuden Lahden lyseon avajaisissa opiskelijat esittivät Lujan koordinaattorin Petri Kurjen ohjauksessa perinteikästä miesvoimistelua.

Tero Matkaniemi, Jouko Kauranne, Heikki Kolunen ja Martti K. Lehto teoksessa Selkäpuolelta. Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirja 2009.

Lahden lyseon ja Lahden lyseon lukion historiasta lisää: Arto Nevala 2011, Poikakoulusta ponnistaen – Lahden lyseo ja Lahden lyseon lukio koulutuksen pyörteissä

Lähdeviitteet

  1. Halila, Aimo: Lahden historia. Lahti 1958, 434–435.
  2. Halila 1958, 398.
  3. Ilmanen, Kalervo: Jumpasta tiedekunnaksi. Suomalainen voimistelunopettajakoulutus 1882–1982. Helsinki 1982, 165–166.
  4. Suomela, Klaus U.: Kouluvoimistelu ja –urheilu 1937, 49–50.
  5. Ilmanen 1982, 172.
  6. Ilmanen 1982, 173.
  7. Vartia, Arvo: Kouluvoimistelu ja –urheilu 1937, 49–50.
  8. Halila 1958, 444.
  9. Halila 1958, 446.
  10. Jukola, Martti: Urheilun pikkujättiläinen. Porvoo 1945, 132.
  11. Jouko Kauranne. Lainaukset ja muistelmat on otettu hänen teoksistaan Koulutietä koko elämä (Helsinki 1994) ja Tapahtumia ja tunnelmia suloisessa Suomenmaassa (Helsinki 2004). Osa tiedoista on myös hänen henkilökohtaisista muistiinpanoistaan.
  12. Halila 1958, 440.
  13. Lujan vuosikertomus 1941.
  14. Halila 1958, 654.
  15. Jouko Kauranne.
  16. Halila 1958, 654–655.
  17. Jukola 1945, 67.
  18. Lujan vuosikertomus 1948–1949.
  19. Sama.
  20. Halila 1958, 655.
  21. Lyseon toimintakertomus 1955–1956.
  22. Teperi, Jouko ja Salminen, Jari: Yksityiskoulumatrikkeli 1872–1977. Rauma 1993.
  23. Lujan päiväkirja 1961–1962.
  24. Lyseon toimintakertomus 1963–1964.
  25. Sihteeri Jouko Skinnarin tapahtumakuvaus Lujan päiväkirjassa.
  26. Lyseon vuosikertomus 1967–1968.
  27. Koski, Pasi ja Heikkala, Juha: Suomalaisten liikuntaorganisaatioiden muutos – Lajiliitot professionaalistumisen prosessissa. Jyväskylän yliopisto. Liikunnan sosiaalitieteiden laitos. Tutkimuksia nro 63. Jyväskylä.

 

Lyseon Luonto-Seura

Luonnontieteellisestä Seurasta Lintukerhoksi – Lahden Lyseon luontokerhon 75-vuotta

Oppikoululaisten keskuudessa oli 1930-luvulla varsin runsaasti erilaista harrastustoimintaa. Kerhot toimivat ajan virtausten mukaisesti urheilun, musiikin ja kuorotoiminnan sekä isänmaallis-uskonnollisten teemojen ympärillä. Luontoon kohdistuva harrastus oli tuolloin vielä varsin harvinaista. Tämä on yllättävää, koskapa oppikoululaisten pakollisiin kesätöihin kuului usein laajojen kasvi- ja hyönteiskokoelmien keruu. Vasta toisen maailmansodan jälkeen oppikoululaisten luontoharrastus voimistui laajemmin, kun Helsingissä perustettu Luonto-Liitto järjesti kerholaisille valtakunnallisia lintu- ja kasvikursseja sekä näyttelyjä.

Lahden lyseolla virisi lukuvuonna 1933-34 halukkuutta kerhon perustamiseksi edistämään oppilaiden luontoharrastuksia. Vuosikertomusten mukaan kevätlukukauden 1934 aikana perustettiinkin ”Lahden lyseon luonnontieteellinen seura”, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Tauno Väisänen. Kuraattoriksi valittiin lehtori Hannes Sirola. Lahden lyseon luonnontieteellinen seura perehtyi alkuaikoina koulun kokoelmien, kirjallisuuden sekä myös fysiikan ja kemian kokeiden avulla luonnon lainalaisuuksien tutkimiseen. Varsin pian nimi lyheni Luonto-seuraksi, jota käytettiin aina vuoteen 1972.

Seuran jäsenmäärä on ollut vakio 15-20 oppilasta, eikä siis mikään suuri verrattuna esim. urheiluseura ”Lujaan”, joka poikalyseossa on aina ollut suuren kiinnostuksen kohteena. Pienellä joukolla on ollut myös omat etunsa. Laboratoriotyöskentelyssä jokainen on omakohtaisesti päässyt havainnoimaan ja kokeilemaan. Ensimmäisen kevään aikana on innostus ollut kovinkin suurta, koskapa jouduttiin pitämään ”ylimääräinen kokous, jossa avattiin ja tutkittiin ahvenen rakennetta”. Joka toinen viikko olleet kokoukset eivät siten riittäneet innokkaille oppilaille.

Vuosikymmenien mittaan ovat kerhon toimintatavat muuttuneet monessa suhteessa. Alkuaikoina mukana ollut fysiikan ja kemian kokeilutoiminta ja alan kirjallisuuden tutkiminen on jäänyt kokonaan pois ohjelmasta 1960-luvulta alkaen. Syynä tähän on se, sittemmin normaaliin kouluopetukseen sisältyi paljon sellaista, mikä aikaisemmin oli mahdollista vain kerhoissa. Tämä luonnollisesti vei paljon viehätystä pois vapaaehtoiselta toiminnalta. Samoin on luonnonhistorian opetuksen kohdalla. Kerho käy aina kehityksessä hieman muuta koulutoimintaa edellä, koskapa kuraattoriopettajat useinkin omien harrastustensa ja kiinnostuksensa puitteissa ohjaavat kerhotyötä. Myös oppilaat ovat olleet kiinnostuneita siitä, mitä oppitunneilla ei ehditä opettaa tai lähemmin tutkia.

Seuran kuraattoriksi ensimmäisenä vuonna valittu lehtori, koulun ensimmäinen rehtori, Hannes Sirola toimi tehtävässään 28 vuotta aina lukuvuoteen 1962. Tällöin seuran vuosikokous nimitti hänet ”kunniakuraattoriksi”. Tästä eteenpäin tehtävää hoiti lehtori, sittemmin tohtori Valto A. Peiponen. Hän oli varsinkin linnuista kiinnostuneiden lyseolaisten innokas tukihenkilö. Hänen laajat Lapin linnustoon ja pikkunisäkkäisiin liittyvät tutkimuksensa sekä väitöskirjatyönsä lintujen näköaistista olivat useille kerholaisille ensimmäinen kosketus tieteelliseen tutkimukseen. Hän selosti innostuneelle poikajoukolle lintujen tutkimuksen vaiheita, menetelmiä sekä ihmeellisiä tuloksia. Lintujen rengastustoiminta oli uutta ja jotkin kerholaiset saivat mahdollisuuden perehtyä tähän varsin kiehtovaan toimintaan. Kerho muuttuikin lähes lintuharrastajien omaksi, vaikka muitakin harrastusmuotoja pidettiin yllä. Kerhon ensimmäinen julkaisu ”Luonto-seuran lehti” ilmestyi 1965. Lintuhavaintoja ryhdyttiin keräämään arkistoon ja pari kerholaista jopa julkaisi Suomen Lintutieteellisen yhdistyksen julkaisussa Ornis Fennica havaintojaan. Samoihin aikoihin kävi muistakin oppikouluista luontoharrastajia lyseon kerhossa, koska muualla ei yhtä innokasta harrastuspiiriä löytynyt. Lopulta – vaikka jäsenkunta oli taas kertaalleen vaihtunut – Luonto-seuran nimi muuttui Loxia-lintukerhoksi kuvaamaan pelkästään lintuihin kohdistuvaa harrastustoimintaa. Vuosina 1967-73 kerhon kuraattoreina toimi neljä nopeasti vaihtunutta luonnonhistorian opettajaa. Lehtori Seppo I. Saarisen toi lisäinnostusta harrastustoimintaan sekä erityisesti lintujen rengastamiseen.

Lintuharrastus kasvatti suosiotaan nuorison keskuudessa ja oli varsin luonnollista, että ryhdyttiin puuhaamaan erityistä yhdistystä Lahteen. Entiset kerholaiset ottivat tehtävän hoitaakseen ja 1970 perustettiinkin Päijät-Hämeen lintutieteellinen yhdistys. Sen toimihenkilöistä suurin osa oli Lyseon kasvatteja. Lintukerhon ja lintuyhdistyksen välille muodostui kiinteä yhteys ja näin kerholaiset saivat mahdollisuuden jopa pienten tutkielmien julkaisuun Päijät-Hämeen Linnut-lehdessä. Säännölliset kevät – ja syysmuuttokatsaukset oli suurelta osin Lahden alueella Loxia-kerhon jäsenten aikaansaamia. Sittemmin myös katsausten kirjoittajina ja lehden toimittajina oli kerholaisia.

Syksyllä 1974 tuli koulun entinen oppilas Heikki Kolunen hoitamaan luonnonhistorian- ja maantiedon lehtorin virkaa, ja hän aloitti Lintukerhon pidon uudelleen. Loxia-kerhon nimellä seura jatkoi pääasiassa lintuihin kohdistuvaa harrastustoimintaa. Lyseon lintukokoelmat tutkittiin tarkoin ja harjoiteltiin lajintuntemusta uusien opaskirjojen avulla. Retkeily hyville lintupaikoille oli varsin suosittu harrastusmuoto, varsinkin kun liikkumismahdollisuudet paranivat huomattavasti. Kerho toimi vilkkaasti aina 1990-luvun taitteeseen saakka, kunnes alkava lama söi kouluista pois ensimmäisenä vapaaehtoiset kerhot.

Lukion uudet opetussuunnitelmat toivat lv. 1995/96 alkaen mahdolliseksi koulukohtaisten soveltavien kurssien järjestämisen. Kun luontokerhoa ei enää ollut, perustettiin lukioon ympäristönsuojelun biologiset perusteet – niminen valinnainen maastokurssi. Se onkin sittemmin järjestetty aina keväisin, lukion viidennellä jaksolla. Kuluneena lukuvuonna oli järjestyksessä 16. kurssi. Lukuisat opiskelijat ovat täten päässeet omakohtaisesti tutustumaan Lahden ja ympäristön luontoon ja vaikkapa pöllöjen kiehtovaan maailmaan.

Lyseon Luontokerho-Lintukerho on toiminut eri muodoissaan jo 75-vuotta. Tämä jos mikään osoittaa kerhon olleen jokaiselle oppilaspolvelle hyvinkin merkityksellinen ja tärkeä. Lukuisat innokkaat kerholaiset ovat saaneet kipinän jopa koko elämän jatkuvalle luonnontarkkailulle. Ammatinvalinnan kautta kerho on vaikuttanut monien metsänhoitajien, opettajien, tutkijoiden, riistabiologien ja lääkäreiden välityksellä myös pitkään koulun jälkeenkin.

Lähteet:

Luonto-Seuran pöytäkirjat 1934-1970

Loxia-kerhon muistiinpanot 1971-1991

Lahden lyseon ja lukion vuosikertomukset 1934-2010
Päijät-Hämeen Lintutieteellisen yhdistyksen vuosikertomukset 1970-2009
Tohtori Valto A. Peiposen haastattelu 19.4.2010

**Julkaistu Lyseon vuosikertomuksessa keväällä 2010**

Seuran kuraattoreina ovat toimineet:

1934-1963 Hannes Sirola
1963-1967 Valto A. Peiponen
1967-1968 Seppo I. Saarinen
1968-1969 Hans Aaltonen
1969-1970 Jyrki Kolehmainen
1970-1973 Taisto Valkama
1974-1991 Heikki Kolunen

 

Lahden Lyseon Raittiusyhdistys 1931 -1946

Ajatus raittiusseurasta Lahden lyseossa juontaa varmasti juurensa yhteiskunnassa käytyyn voimakkaaseen keskusteluun viinan kiroista. Kieltolaki oli voimassa ja viinan vaaroista varoitettiin koululaisia esitelmin, kirjoituskilpailuin ja raittiustutkinnoin sekä lupauksin. Lahden lyseossa pidettiin 13. maaliskuuta 1931 esitelmä, jossa puhui lehtori J. F. Blomqvist. Voimakas puhe ja siihen liittyvä kehotus perustaa lyseoon raittiusseura johti tulokseen. Heti liittyi uuteen seuraan 35 lyseolaista ja neljä heistä suoritti raittiustutkinnon. Tästä alkoi lyseon raittiusyhdistyksen kunniakas taival, yhdistys, koska se oli myös rekisteröitynä.  Suomessa 29. – 30. joulukuuta 1931 pidetyssä kansanäänestyksessä yli 70 % äänestäneistä äänesti kieltolain kumoamisen puolesta. Eduskunta hyväksyi 9. helmikuuta 1932 uuden alkoholilain.

Syyskaudella 1932 pidettiin raittiusviikolla koko koululle järjestetty juhla, jossa puhuivat Suomen Opiskelevan Nuorison Raittiusliiton matkapuhuja leht. Blomqvist, seuran kuraattori lehtori U.K. Teittinen ja puheenjohtaja, lukiolainen  Martti Kojonen. Lisäksi esitettiin Aleksis Kiven päivän kunniaksi kohtauksia ”Seitsemästä Veljeksestä”. Valituiksi olivat tulleet lukkari- ja sonni-mäkikohtaus! Kevätlukukaudella järjestettyyn raittiustutkintoon osallistui suuri joukko lyseolaisia, mutta vain 29 läpäisi tutkinnon.

Lukuvuonna 1933-34  oli toiminta päässyt täyteen vauhtiin. Vuoden aikana järjestettiin neljä kokousta ja kolme juhlatilaisuutta, joita yksi yhdessä Lahden tyttölyseon raittiusyhdistyksen kanssa. Sittemmin tämä yhteistyö tyttölyseon kanssa vakiintui 1-2 juhlaan lukuvuodessa. Ohjelma oli esimerkiksi 21.3.1933 seuraava:

Alkusoitto, lyseon orkesteri
Tervehdyssanat
Pila
Runo
Melodraama
Väliaika, tarjoilua
Näytelmä
Puhe
PIIRILEIKKIÄ.

Pöytäkirja kertoo tämän illan osalta: Piirileikkiä hypäten kului loppuilta hupaisesti. Illanvietto päättyi klo 22. Läsnä oli 200 oppilasta, pääsymaksuna perittiin 2 markkaa.

Valtakunnallinen oppikoulujen raittiustoiminta laajeni samoihin aikoihin. Viipurissa pidettiin 1933 Liiton kesäkokous, johon päätettiin lähettää lyseon virallisiksi edustajiksi pj. Martti Kojonen, Aimo Kärkelä sekä Tauno Väisänen. Heille päätettiin maksaa matkarahat ja Väisänen ottaa osaa Liiton mestaruuskilpailuihin. Vuotuisiin raittiuskilpakirjoituksiin osallistui lukuisia lyseolaisia, tutkinto käsitti kaksi tasoa: ylempi ja alempi. Vuonna 1933 ylemmän suoritti 3 oppilasta, alemman 26.

Vuoden 1933 toukokuussa Lahden kolmen oppikoulun raittiusyhdistykset päättivät hakea seuraavan kesän S.O.N.R:n kesäkokouksen Lahden yhteisesti järjestettäväksi. Varmaan tämän innoittamana päätettiin myös perustaa seuran oma lehti ”Kipinä”, jonka toimittajaksi valittiin Tauno Väisänen, aputoimittajaksi Risto Ahtiluoto ja piirtäjäksi Mikko Vuorinen. Valitettavasti yhtään ”Kipinää” ei ole löytynyt lyseon arkistosta.

Mittava ponnistus oli S.O.N.R.:n kesäjuhlan järjestäminen Lahdessa 28.6. – 1.7.1934. Suuri oppikoulunuoriso osallistui erinomaisesti onnistuneisiin kesäjuhliin, joiden järjestämisessä päävastuu oli Lahden lyseon ohella yhteiskoululla ja tyttölyseolla. Lehtori U.K.Teittinen on laatinut juhlista seuran pöytäkirjaan laajan selostuksen, josta käy ilmi mm. että lyseon raittiusseura sai kolmannen palkinnon koko maan välisissä toimintakilpailuissa. Lisäksi lyseolaiset Tauno Friman ja Erkki Salmio saivat kuudennen ja seitsemännen palkinnon lausuntakilpailuissa. Kilpailu pidettiin lyseon juhlasalissa täydelle kuulijakunnalle. Luonnollisesti urheilu kuului myös kesäjuhliin ja lyseon Hannu Airola voitti 3-ottelun ja V. Söderman oli 3.s. Lyseo kärsi kirvelevän tappion pesäpallossa, josta odotettiin voittoa. Sen vei kuitenkin Viipurin Suomalaisen lyseon raittiusseura!

Lisäksi tehtiin veneretki Heinolaan höyrylaivalla ja sunnuntai aloitettiin juhlajumalanpalveluksella Lahden kirkossa. Kaikkiaan kesäjuhlat olivat suuri tapahtuma. Jopa radioon tehtiin suoria lähetyksiä, joissa lyseon orkesteri soitti ja lausuntaa esittivät lyseon ja tyttölyseon oppilaat.

Seuraavina vuosina toiminta jatkui varsin laajana, ”Kipinää” julkaistiin ja yhteisiä iltamia pidettiin tyttölyseon kanssa vuoroin kummassakin koulussa. Tapana oli, että lyseon orkesteri soitti, esitettiin lausuntaa ja pidettiin raittiusaiheisia palopuheita, puffetissa oli tarjolla itse tehtyjä herkkuja ja lopuksi, niin aina lopuksi, pyörittiin piiriä.  Jäseniä mainitaan olleen mm. 1934 198.

Tärkeitä vuosittaisia tapahtumia oli raittiustutkintojen suorittaminen. Ne koostuivat kahdesta eritasoisesta osiosta, joista alempaa suoritettiin suurin joukoin. Ylempi oli ilmeisesti jo sen verran vaativa, ettei niitä juuri saatu tehtyä. Tutkinto arvosteltiin pistein 0-20, joista 16 p. tuotti kiitettävän. esim. keväällä 1936 sen sai Martti Kauppinen ja Hans-Olof Wallenius.

Syksyllä 1939 synkät pilvet varjostivat kaikkea toimintaa koulumaailmassa. Koulu keskeytyi ja myös kerhotoiminnat lamaantuivat. Raittiusseuran sihteeri piti kuitenkin urhoollisesti pöytäkirjaa, jossa mm. 30.11.1939 on merkintä: ”.. mutta poikalyseolle siirryttäessä marraskuun viimeisenä päivänä tuli ensimmäinen pommitus klo 11.50. Oppilaat olivat lopettaneet tuntinsa ja poistuneet parikymmentä minuuttia aikaisemmin”. Kerrotaan, että lehtori Oskari Jaakkola oli sanonut pojille, että ”lopetetaan nyt, menkää kotiin. Ilmoitetaan sitten, kun jatketaan”. Esimerkillisen rauhallista toimintaa, vaikka sota oli 20 minuutin päässä! Kuin pisara meressä oli myös lyseon raittiusyhdistyksen 1000 mk:n lahjoitus kansanhuoltoministeriölle, josta saatiin sosiaaliministeriön kuitti 12.12.1939.

Sotavuosien aikana pidettiin, mikäli se vain oli mahdollista, raittiusjuhlia. Lehtileike 1. helmikuuta 1941 pidetystä juhlasta kertoo, että abiturientit olivat kutsuvieraina juhlassa. Lahden Mieskuoro lauloi, esitettiin lausuntaa ja pidettiin tiukaksi mennyt tietokilpailu VIIIa- ja b-luokan välillä, jonka a voitti. Palkintona oli makeisrasia! Sihteeri valittelee sodan aiheuttamasta lamaannuksesta seuran toiminnassa, ja toivoo aikojen paranevan tulevaisuudessa. Kun vuoden 1942 keväällä ei ylioppilaskirjoituksia järjestetty ja 34 abiturientista 30 oli rintamalla ja tärkeimmät seuran toimihenkilöt poissa, oli luonnollisesti toiminta hiljaista. Vielä pahempi oli tilanne seuraavana keväänä, jolloin supistettuihin ylioppilaskirjoituksiin osallistui vain yksi poika! Muut olivat rintamalla, osa vänrikkeinä ja moni jo kaatunut.

Tästä ei lyseon raittiusseura enää toipunut. Vuodelta 1946 pöytäkirja kertoo karua kertomaa, vain 7 jäsentä osallistui vuosikokoukseen. Kaksi kertaa johtokunta kokoontui ja yritti järjestää ohjelmallista iltamaa, mutta seuraavaan pykälään päättyi Lahden Lyseon Raittiusseuran kunniakas ja aikanaan arvokas toiminta:

Johtokunnan kokous 15.2.1946

2§ ”Suunnitellut iltamat pitänee peruuttaa, koska koulun oppilaissa ei ole niin paljon innostusta seuraa kohtaan, että heistä saataisiin ohjelman suorittajia”.

Heikki Kolunen, lukion apulaisrehtori

Lähteet: Lahden Lyseon Raittiusseuran ja -yhdistyksen pöytäkirjat 1931-1946.