Aihearkisto: Oppilaat

Lyseon opettajien nimityksiä

LAHDEN LYSEON OPETTAJIEN LISÄNIMIÄ JA LEMPINIMIÄ V. 1921-1971

Kalevi Heikkinen

 Heikki Kolunen pyysi minua kirjoittamaan lyhyehkösti joitakin muisteluja tekemäni Pro Gradun pohjalta Lahden Lyseon opettajien erilaisista nimityksistä vuosilta 1921-1971.

Itse olin oppilaana koulussamme 1953-1962 ja yläasteen tarkkailuluokkien opettajana 1981-1996, jolloin saavutin eläkeiän. Tämä lisä- ja lempinimien kerääminen tapahtui haastatteluin ja kirjallisin kyselyin. Suuri osa senioreistamme on kanssani sitä ikäluokkaa, jonka muistelut keskittyvät poikakouluun ja sen suuriin luokkiin. Niissä tapahtui monia asioita, joita nykyajan koululaiset varmasti ihmettelevät: ”Ette te ole näköjään olleet sen kummenpia karvapäitä kuin mekään. Aikakausi on vaan ollut toinen.” Kyllä asia suurelta osin noin onkin. Ihmisten luonne ja ulospäin näkyvä olemus heijastuu saadusta perimästä ja ympäristötekijöistä.

Tämä kyseinen Gradu on tehty syksyllä 1990. Omia kouluaikaisia laiskuuksiani paikkailin aikuisiällä opettajan työni ohessa iltaopiskelijana. Kesken jääneen lukion suoritin loppuun iltalinjalla. Sen jälkeen pääsin Helsingin Yliopistoon suorittamaan maisterin tutkintoa. Näin keskikoulupohjainen kansakoulunopettaja ja sittemmin erityisopettaja sai kokea hiukan muodollista arvonnousua. Tähän lisä- ja lempinimipohjaiseen tutkielmaan sain luvan yliopistolta. Uskoin kuivien tieteellisten tutkielmien sijasta humoristiseen kokoelmateokseen. Sellaisesta selviäisin, koska aita olisi melkoisen matala. Tuoreessa muistissa omalta kouluajaltani hymysuin voisin kirjoittaa tutkielman yliopiston ohjauksessa. Koko ajan kylläkin hiukan peläten loukkaavani joitakin persoonallisuuksia ryhdyin nimitysten keräämiseen.

Gradun valmistuttua sen loppulauselmassa on lämmittävä yliopiston professorin ja ohjaavan lehtorin toteamus, että vaikkakin tutkielma on pedagogisesti vielä puutteellinen ja metodisesti vaatimaton, työ on tehty rakkaudella koulua kohtaan ja sitä on hauska lukea. Myös tiedon keruun todetaan olevan ansiokas. Tavoitteenani oli saada loppututkinto opiskelussani, ei niinkään kilpailukelpoinen arvosana. Uskon, että sinä tämän lyhennelmän lukijana muistat varmasti monia tutkielmani ulkopuolelle jääneitä nimityksiä ja lausuttuja viisauksia. Niillä on myös oma kirjoittamaton historiansa.

Nimitykset on jaettu eri ryhmiin niiden muodostumisen mukaan. Ulkomuoto, luonne tai käytös, tapahtuma tai elämänvaihe, työ tai harrastus, puhetapa tai usein käytetyt sanat, etu- tai sukunimen johdannaiset, oma nimi myös lempinimenä ja vielä tapaukset, joissa nimitysten alkuperä on epämääräinen. Opettajia lyseomme ensimmäisten vuosien ajalta 1921-1971 on luetteloitu kaikkiaan 216, joista miehiä 131 ja naisia 85.

Suurin osa nimityksistä on muodostunut etu- ja sukunimen väännöksinä 31 %, ulkomuodon mukaan 20 %, oma nimi lisänimenä 19 %, luonteen ja käytöksen perusteella 11 %, epämääräinen nimen muodostuminen 9 %, työ tai harrastus nimen syynä 4 %, puhetavan tai usein käytettyjen sanojen mukaan 3 % ja tapahtuma tai elämänvaihe perustana 3 %.

Poimin tähän muutamia nimityksiä viittaamatta lehtorin oikeaan nimeen. Näin ei julkisesti yhdistetä loukkaavasti ketään. Me kyllä itsekukin muistamme, kuka persoonallisuus on ollut lempinimen takana:

Ulkomuodon mukaan: Lyyli, Likka, Lotja, Jerry, Monokkeli, Kikkara, Lollo, Korva, Muru, Lapatossu.

Luonteen tai käytöksen mukaan: Raivo-Sakari, Löysä, Hurja-Yrjö, Veltto, Härkä, Törö.

Tapahtuma tai elämänvaihe syynä: Halonhakkaaja, Valkoinen varjo, Ellun käki, Akan poika.

Työ tai harrastus nimityksen perusteena: Muikku, Korkkilossi ja hohtimet, Logaritmi, Niemen maisteri, Jana.

Nimitys puhetavasta tai usein käytetyistä sanoista: Joiku, Näppärä, Seksi, Grammer.

Etu- tai sukunimen muuntaminen: Viki, Kimara, Pökki, Kaisa, Turkka, Haakki, Helmeri, Himolinna, Rehu, Pietsu, Ikis, Osku, Isaskari, Kalossi, Nietos, Ränni-Pelle, Känkkä, Liplatus, Lemppa, Linssi, Nyyhky, Irkku, Vallu, Iso-Antti, Kusti, Hanski, Sunkki, Härsi.

 Oma nimi lempinimenä: Einari, Aune, Vihtori, Arkima, Katri, Erkkylä, Matti, Oskari, Larva, Elli, Kerttu, Irma, Uuno, Kustaa, Ahti, Anja, Sointu, Satu, Kirsti, Irmeli, Laina.

 Nimityksen alkuperä selvittämättä: Pelle, Romu-Oskari, Sebulon, Kapu, Siiri, Lumumba, Jali, Ille, Jätkä, Unski, Konsta-Kuttaperkka, Jean Jaques Lichtebirge, Junnu, Pinohiiri, Rihla.

 Muutamia kaskuja opettajista:

Törö:  Oppilaan pidettyä esitelmän Suomen muinaisista tulivuorista opettaja tiedusteli lähteitä:

  • Seura
  • Senkin tietysti parturista varastit.

Törö:  Opettaja selvitti jotain ongelmaa:

  • Tämä luokka jää jälki-istuntoon. Syy: Oppilas Maunulan luokka.

Kikkara: Opettaja totesi laulutunnilla eräälle oppilaalle:

  • Saat kuutosen kun olet hiljaa.

Kikkara: Opettaja kertoi Bethovenista:

  • Säveltäjän nimi on Beta Hevonen.

Uskonnon opettajan sijainen 30-luvulla: Oppilaat olivat sopineet, että kukaan ei viittaa. Opettaja   kyseli viidettä käskyä ja otti viimein paperiveitsen heiluttaen sitä ilmassa. Kukaan ei  viitannut. Viimein eräs oppilas purskahti nauramaan:

  • Miksi naurat?
  • Ajattelin vain, että millä heilutat kun kysyt kuudetta käskyä?

Veltto: Oppilas Laaksonen oli eronnut koulusta. Hän lapioi asfalttia eräällä tietyömaalla. Entisen  rehtorinsa kulkiessa siitä ohi poika ei huomannut häntä, vaan heitti vahingossa asfalttia  tämän päälle:

  • Jaaha, Laaksonen on siirtynyt käytännön töihin.

Iso Vetelä: Erään pojan isä soitti rehtorille kouluun. Kotona oli aina puhuttu nimestä Iso Vetelä.   Niinpä hän teki omat johtopäätöksensä ja kysyi puhelimessa:

  • Onko rehtori Iso-Etelä?

Arttu: Ranskan tunnilla luettiin kirjasta: ”Talonpoika sanoi perilliselleen, että hyvä on rakastua,   mutta koeta valita joku rikas.” Tähän opettaja totesi mietteliäänä:

  • Valitettavasti minun isäni ei sanonut sitä minulle!

Aasi: Opettaja puhui talouselämästä:

  • Inflaatio: Rahaa on, mutta ruokaa ei.
  • Deflaatio: Ruokaa on, mutta rahaa ei.
  • Inflaatio vie säästäjän perikatoon.
  • Deflaatio vie yrittäjän perikatoon.

Aasi:  Kun oppilas myöhästyi koulusta ja ovet olivat lukitut, hän saattoi rauhoittaa mieltään  muistettuaan yleisen sanonnan:

  • Ei hätää, Aasi tulee kuitenkin myöhästyneenä ja päästää sisään.

Sunkki: Opettajalla oli tapana sanoa, että markka vitsistä. Kerran hän itse kertoi:

  • Yhdellä miehellä oli niin ryppyinen otsa, että lakki piti ruuvata päähän.

Kaisa: Opettaja sanoi tohkeissaan oppilas Juhani Pääkölle, joka oli mäkimies:

  • Jos pojasta tulee ylioppilas, niin minä lasken vaikka Lahden suuresta hyppyrimäestä.

Lotja:  Oppilas Santaharju kirjoitti pikakirjoituksella opettajastaan:

  • Paska huuleen koko ämmälle!

Opettaja osasikin pikakirjoitusta, joten poika istui ruusukonvan aikana harjoittelemassa  musteella kirjoittamista.

Lotja:    Opettajan mies oli humoristinen luonteeltaan ja tiesi pyylevän vaimonsa lisänimen. Kerran  hän totesi oppilaiden kuullen:

  • Täytyy nyt mennä kotiin katsomaan Lotjaa!

Joiku:   Opettaja sanoi eräällä luokalla usein tunnin alussa:

  • Ainoa, joka täällä jottain ossoo, on Erkki Salmenlinna, ja hänkään ei ossoo yhtään mittään!

Joiku:  Kokeita palauttaessaan opettaja tokaisi:

  • Selevä tappaus. Teuvo Lindfors on luntanna. Ennen on aina tullu 1- ja nyt tuli 4. Se on kaks tuntii ja käytöksen alennus! (Teuvo Lindfors oli kerrankin lukenut. Rehtori selvitti tilanteen.)

Joiku:  Opettajalla oli tapana sanella käännöskokeet. Joskus hän joikui väliin:

  • Seuraava lause! Ei se nii ollukkaa! Vetäkee viiva yli!

Joiku: Kokeiden aikana opettaja yltyi purkamaan tunteitaaan:

  • Nii, minä tiiän, että täällä joku yrittää luntata, mutta ens´ kerralla minä pistän nii vaikeet kokkeet, että vaikka teillä ois nui paksut sanakirjat (näytti käsillään), nii saatte kaikki ala-arvosen!

Joiku:  Oppilas Kari Knuuttila oli tuonut tiiliskiven luokkaan. Se pantiin kulkemaan pulpetilta   pulpetille sanoen samalla, että jatka. Opettaja huomasi tilanteen:

  • Mikä se o´on?
  • Jänis!
  • Ite oot jäni´is!

Gradussa on vielä tulevaisuuden näkymiä. Lyhyenä lisänä on kerätty vuoden 1971 jälkeisten opettajien lisä- ja lempinimiä. Ne ovat ainakin minun mittapuussani melko tuoreita tapauksia, joten jätän ne pois tästä lyhennelmästä.

En ole halunnut loukata ketään tässä muistelussa. Poikani totesi jo kauan sitten, että jos haluaa opettajaksi, on alistuttava mahdollisiin lisä- tai lempinimiin. Olivat ne sitten huvittavia tai vähemmän miellyttäviä? Muistelkaa seniorit kokouksissa tai muuten vain tavatessanne yhteisiä kouluaikoja! Ne ovat nostalgiaa. Toivottavasti myönteisellä tavalla rikastuttavia tarinoita?

Ikäpolvet vaihtuvat. Ihminen säilyy perimältään samanlaisena pitkään. Loppujen lopuksi olemme samassa junassa. Mihin kiskot sitten vievätkin? Monista kouluajan vääräleuoista on tullut yhteiskuntaamme hyvinkin vaikuttavia kansalaisia. Kaikilla meillä on menneisyys Lahden keskustassa 1928 valmistuneessa tiilirakennuksessa. Sitä ennen koulumme toimi puurakennuksessa Hämeenkadun ja Mariankadun kulmauksessa. Kaikki olemme oman Lyseomme poikia. Se ei ole ihan vähäpätöinen yhdysside. Olkaamme ylpeitä siitä!

Kalevi Heikkinen

 

PS: Tämä Pro Gradu on myös Lyseomme arkistossa lyhentämättömänä.

Ylioppilasvuosikerta 1964 kokoontui viime syksynä Lahdessa

1. kuva Lahden kaupungintalon rappusilla

-Ylärivi vasemmalta oikealle: Timo K. Tikka, Erkki Hämäläinen, Juhani Rikala, Pekka Nupponen, Ilkka Saulo, Seppo Vehko (ent. Virtanen)

-keskirivi vasemmalta oikealle: Kari Tuomi, Matti Krannila, Pekka Wallenius, Juhani Wallenius, Reino Rintanen, Risto Mattila

-eturivi vasemmalta oikealle: Kari Wilkman, Pentti Pesola, Tapani Timonen, Pekka Taitto, Timo Mikkonen, Martti Vuojolainen

dav

2. kuvassa on tiedottaja Mirkka Ruohonen kaupunginvaltuuston salissa takanaan entisen lyskäläisen Väinö Saarion muotokuva. Mirkka Ruohonen kierrätti meitä eri puolilla kaupungintaloa ja kertoi talon historiasta.

dav

3. kuva: ryhmämme oli kaupunginhallituksen kokoustilassa kuuntelemassa noin tunnin ajan kaupungijohtaja Jyrki Myllyvirran esitystä ja juomassa pullakahveja. Kuvassa Myllyvirta on eturivissä Tapani Timosen ja Pekka Nupposen välissä. Rappusilla otetusta kuvasta puuttuivat Pekka Roine (eturivissä 4. vasemmalta) ja Matti Saarikko (eturivissä 1. oikealla).

dav

Kaupungintalokäynnin jälkeen kokoonnuimme Scandic-hotelliin syömään ja keskustelemaan. Sovittiin, että kokoontuisimme taas ensi syksynä Lahdessa. Esillä oli mm. upseerikerho Hennalassa asiantuntijaesitelmineen.

Kuvat kokosi ja lähetti:

Kari Wilkman

Lyseo ja lyseolaisia kirjallisuudessa – jatkoa 3

Sain käsiini Reijo Puolanteen perikunnalta kansion, jossa on lyseota koskevaa aineistoa, mm. luokkakokouksista ja tapaamisista.

Laitan tähän kirjallisuussarjaan seuraavan taidonnäytteen Reijon ainekirjoituksesta, joka lopulta pääsi raittiuslehden julkaisuun ”Pohjantähti” vuodelta 1947 n:o 8-9.

IMG_0002

IMG

IMG

Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirjassa 2009 julaistiin Lahden lyseon Lujan kertomus nimeltä: ”Lahden lyseon luja vastus” sivuilla 73-86. Kirjoittajat: Jouko Kauranne, Tero Matkaniemi, Martti K. Lehto ja Heikki Kolunen.

Teksti on kohdssa ”Luja” arkistoituna.

 

 

Lyseo ja lyseolaisia kirjallisuudessa – jatkoa 2

Lahtelaisen lukukirja 001

Kirjan nimi on Lahtelaisen lukukirja ja yksi sen luvuista kertoo Hotelli Lahdesta, joka sijaitsi Hämeenkadun ja Mariankadun kulmassa.

Kun hotelli- ja ravintolatoiminta rakennuksessa loppui, rakennukseen sijoitettiin valtion vastaperustettu poikalyseo vuonna 1921. Se ehti toimia siinä kahdeksan vuotta, vuoteen 1928, jolloin Lahdenkadun varrelle nousi tuttu tiilitalo.

Kirjan nimi: Lahtelaisen lukukirja
Tekijä: Hannu Kivilä
Julkaisijat: Lahden kaupunginmuseo ja Lahti-Seura
Painovuosi: 2007.

kuva: Uljaat mäkikotkamme

Tässä teoksessa Niilo Halosen tarina. Lyseosta ja lyseon opettajista muutama herkullinen pätkä ss. 180-185. Painos vuodelta 1967.

Kirjailija: Olli Heinonen; Timo Taulo
Kustantaja: Timo Taulo
Kieli: Suomi
Sivumäärä: 185
Asu: Pehmeäkantinen kirja
Julkaisuvuosi: 2013

Olli Heinonen 1 Olli Heinonen 2 Olli Heinonen 3

Lyseo ja lyseolaisia kirjallisuudessa

Selatessani kirjastoani osui silmiin useita lyseota koskevia kirjoja ja – useimmiten – mainintoja lyseosta ja lyseolaisista. Seuraavaan katsaukseen olen koonnut näistä osan kansikuvina. Ehkä myöhemmin käyn läpi mitä niissä lyseosta kerrotaan. Otan vain yhden – aika herkullisen – pätkän Lahden Seurakunnan Poikien historiikistä!

Lisäksi esitän pyynnön: Jos ja kun vielä on paljon sellaisia, joista nyt ei ole tietoa tai kirjaa ei ollut minulla nyt saatavissa, pyydän lähettämään tietoa sihteerille. Olisi upeata saada mahdollisimman täydellinen katsaus tältä alalta talteen tulevia historiankirjoittajia varten.

Lähetä skannattu kuva kannesta ja tietoa kirjasta (tekijät, kirjan nimi, painovuosi, henkilöt yms) osoitteella heikki.kolunen(at)gmail.com

 IMG_0003 IMG_0007 IMG_0014

IMG_0007 (2)

IMG – kopioIMG_0001 – kopioIMG_0004 – kopioIMG_0005 – kopioIMG_0006 – kopioIMG_0008 – kopioIMG_0009 – kopioIMG_0010 – kopioIMG_0011 – kopioIMG_0012 – kopioIMG_0013 – kopio

IMG_0015_NEWIMG_0015 – kopio

Alla pätkä lyseolaisten  tempauksesta, seurakuntapoikien historiikistä s. 56.

IMG_0018


Pekka J. Manninen muistelee

pekka-j-manninen-ja-viitta

Olen saanut monen kehotuksen jälkeen kouluneuvos, rehtori Pekka J. Manniselta alla olevat kolme muistelua Lyseon ajalta.

Lukion II A:n oppilas Arto Rinnesalo ikuisti salaa oman näkemyksensä rehtori Mannisen (Näppärän) historiantunnin kulusta syyslukukaudella 1976. Toivottavasti audiovisuaalinen sanoma tavoitti oppilaat! Taiteilija antoi teoksensa kehystettynä minulle joululahjaksi ja on se siitä lähtien ollut asuntoni seinällä.

Pekka J. Manninen

Syksyllä 1987 Lahden raittiustoimi järjesti ”kansanäänestyksen” lahtelaisen terveysvaikuttajan valitsemiseksi. Kymmenen eniten ääniä saaneiden nimet julkistettiin lehdessä, ja heistä piirrettiin karrikatyyrit, joihin jokaisen oli liitettävä oma liikunnallinen mottonsa. Minun karrikatyyrini piirsi entinen lyseolainen Rauli Nordberg. Senkin paikka on asuntoni seinällä.

pekka-j-vaikuttajana

Opettaessani antiikin historiaa olin varsinkin Rooman historian yhteydessä törmännyt arvokkaana ja kauniina pidettyyn purppuraväriin. Mutta aivan tarkka tieto värin sävystä puuttui. Sanoin kerran syksyllä 1993 koulun kuvaamataidon lehtori Hannu Polkutielle, että näytä minulle joskus oikea purppuraväri. Hannu oli hiljattain Helsingistä valmistunut kuvaamataidon maisteriksi ja oli ensimmäinen maisteri aineessaan Lahden kouluissa. Hannu lupasi näyttää. Asia unohtui sitten minulta, mutta ei näköjään muilta. Toukokuun lopulla oppilaat pyysivät saada järjestää kesäkuun 1. päivänä rehtorille juhlan vanhassa juhlasalissa.

Juhlassa oppilaat pukivat päälleni ns. rehtorinviitan. Yliopistojen ja korkeakoulujen rehtoreilla on viittansa, mutta nyt oli toteutettu hanke tehdä ensimmäinen viitta lukion rehtorille. Tietoja viitasta: sen on suunnitellut lehtori Hannu Polkutie, ohjeita saatu Taideteollisesta korkeakoulusta, kangas on pellavaa, käsin värjätty. Väri on vanha purppura Panton 122, viitan ompelivat lukion II B:n ja C:n oppilaat. Kultapainannan tekivät II A:n oppilaat, selkäpuolelle on painettu antiikin neljän elementin kuviot: tuli, vesi, ilma ja maa.

Kun oli nähty paljon vaivaa, halusivat hankkeen toteuttajat saada asian näkyvimmin esille. Päätettiin, että viitta puetaan ylleni kevätjuhlassa 4. kesäkuuta 1994 heti sen jälkeen, kun kaikki 101 ylioppilasta on lakitettu. Valmistuneiden määrä oli ennätys lyseon historiassa. Kirjoituksiin osallistuneita oli ollut yksi enemmän.

Sanotaan, että kaksi (viitta ja 101 ylioppilasta) ei kolmannetta jää! Viimeisenä kevätjuhlan yllätysnumerona näyttämölle astui Lyseon seniorien puheenjohtaja, kansanedustaja Jouko Skinnari ja ilmoitti Tasavallan presidentin myöntäneen eilen rehtori Manniselle kouluneuvoksen arvonimen. Senioriyhdistys oli toiminut asian puolesta ponnekkaasti ja tuloksekkaasti.

Saman vuoden syksyllä jäin eläkkeelle ja päätin 31 vuotta kestäneen lyseo-urani. Tuosta ajasta olin viimeiset vähän yli 20 vuotta rehtorina eli toiseksi pisimpään rehtori Artturi A. Tähtisen jälkeen.

Toim. kommentti: Kun rehtori Manninen jäi lomalle ennen eläkkeelle siirtymistä, hän luovutti minulle rehtorin tehtävän. Viimeisen kerran hän käytti avaintaan yrittäessään avata kanslian ovea. Mutta miten kävikään: Abloy-avain katkesi lukkoa kierrettäessä ja vain tynkä jäi lukkoon! Onneksi vahtimestari sai avainpalan pois lukosta ja yhdessä todettiin, että avainkin antoi kaikkensa lyseon eteen!

Heikki Kolunen

LAHDEN JA LYSEON 60-LUKU: PAIKAT JA MUISTOT. Esitelmä lyseon seniorien kokouksessa

LAHDEN JA LYSEON 60-LUKU: PAIKAT JA MUISTOT

Veli-Pekka Leppänen

valtiot. tri, historiantutkija, toimittaja

Lahti 26.10.2016

Lahden Seurahuone

Veljet!

Hivenen kummalliselta tuntuu puhua täällä, Lahden Lyseon Seniorien kokouksessa. Ei sikäli että sen koulutuslaitoksen seniorihan minäkin olen, vuonna 1967 sisään tullutta ja 1975 ulos astunutta vuosikertaa, vaan sikäli että asenteeni niin Lahteen kuin Lyseoon on vuosikymmeniä ollut koko lailla ambivalentti, varsin kriittinenkin.

Synnyin Lahdessa 1956 ja muutin Lahdesta 1978, Tampereen kautta Helsinkiin, missä olen nyt asustanut 36 vuotta. Tätä nykyä olen töölöläinen, ikkunasta näkyy Stadionin torni.

ALUSSA OLI SANA…

Aloitan listaamalla sanoja, nimiä, Lahden enimmäkseen slangivoittoisia paikannimiä. Liitän kuhunkin paikkaan jonkin henkilökohtaisemman muiston tai epiteetin.

Kokosin tämän lapsuuden ja nuoruuden sanastoni sattumanvaraisesti, en suinkaan missään tärkeys- tai arvojärjestyksessä:

MYTSKY, TALLARI, TALLINPASSI

Lähdepohjainen syvä lampi alhaalla Hämeen Valtatien ja vanhan Helsingintien risteyksessä. Rakas uimapaikka kakaralle, joka asui Hollolankatu kympissä, Ortodoksikirkon vieressä.

Oli maineeltaan jotenkin vaarantäyteinen, salaperäisten pohjavirtojen ja lähteiden vuoksi. Muistan kun isäni työkaveri, kirvesmies Kaarkoski Launeelta, kerran elvytti lähes elottoman pojan rannalla. Erään ystäväni pikkuveli hukkui Mytskyyn humalassa 90-luvulla.

RATIKKA

Koko Radiomäki, sankkoine puustoineen, notkelmineen, näkötorneineen, näköaloineen ratapihalle ja Launeen avarille pelloille. Mielikuvitusta vahvasti ruokkiva maisema, ja ajattelin että jossain Launeen takana alkaa suuri maailma.

Urheilukentällä Arvi-isäni oli ollut kenttämestari Urho Kainlaurin apulaisena kesäisin 1930-luvulla.

KISARI, KISIS

Varhaisnuoruuteni pyhättö. Oman seurani Lahden (Viipurin) Reippaan kotipelit olivat ihmeenomaisia tapahtumia, joissa jännitys, pettymys ja onni lainehtivat. Upon Pallon peleissä käytiin lähinnä sen vuoksi, että niissä kuuli Reippaan vieraspelien puoliaika- ja lopputulokset tuoreeltaan. Reippaan ja Upon kesän 1967 matsi (2–0) taitaa jäädä Kisarin yleisöennätykseksi – pitää varmistaa Risto Rautemaalta. (Olen kuullut että pääsyliput loppuivat jossain 8 000:n kohdalla, ja loput pääsivät maksutta sisälle.)

MALSKI

En koskaan ollut Malskilla kesätöissä, ja vain kateellisena kuuntelin 70-luvulla puheita iltavuorolaisten virkistävistä luontaiseduista.

”On Lahdessa mastot radion / on siellä se Hiihtostadion”, lauloi Kukonpojat 60-luvun mainoslevyllä. ”Kaks Atlantin-suuruista allasta / on Lahdessa täynnä mallasta. / Ne kiehuu ja kuohuu ja kansan ne päästää janon vallasta.” – On huvittavaa, miten virvoitusjuomatehdaskin voi ylösrakentaa ja vahvistaa nuoren ihmisen omakuvaa. Jotenkin se liittynee reviiri-instinktiin, joka on olennainen osa biologisen olennon kuten ihmisen identiteettiä.

Kukapa ei muistaisi tervasoihtuja Malskin Päijänteenkadun porteilla vuoden 1969 ensiminuuteilla, kun täydet olutrekat, nuo keskiolutvapautuksen sissikolonnat, vyöryivät panimolta kohti Suomen baareja. Kirkkopuiston rinne oli mustanaan aplodeeraavaa kansaa.

Lahtelaiset olivat aina ylpeitä Malskista, sen Palma-juomista, Sitruunasoodasta ja lukuisista olutmerkeistä.

Malskin menetys ja lopetus myöhemmin tuntui suurelta persoonallisuuden tappiolta.

Muut lahtelaiset tuotemerkit – Iskut, Askot, Upot, Monot – olivat totta kai sydäntä lähellä nekin.

MARIANKADUN SINUHE

Nuoruuteni Greenwich Village! Sinne kokoontui aina oppikoulunuorison parhaat voimat Karessa kokoontuneen elokuvakerhon jälki-istuntoihin – Godardin, Wajdan, Bertoluccin, Truffaut’n, Fordin, Formanin, Polanskin ym. leffoja ihmettelemään. Paljon kahvia ja tupakkaa, orastavia suhteenluonteja.

METELINMÄKI

Mustankallionmäki oli miltei Ratikan veroinen: Vesitorni, hautausmaa, Pyhättömän kenttä, Supan hyppyri (varustettuna ilkeästi vippaavalla alastulomontulla). Nykyään vain kalmisto on perhevierailujeni kohteena. – Voisiko joku luotettavasti selvittää minulle Metelinmäki-nimen alkuperän?

SALPPURI

Laajasti tarkoitti koko Salpausselkää, kapeammin Salpausselän yhteiskoulun ei-eliittikoulua. Salppurin kisat oli vuotuinen kohokohta 1960-luvun alusta lähtien; eksyin 4–5-vuotiaana vanhemmistani, mutta löysin poliisiautoon, jolle annoin osoitteen.

Salppurin kisoissa myin käsiohjelmia ja olin toimitsijana monena talvena.

LHS

Hiihtoseuran punapaitoihin kuuluminen elähdytti. Kun sain LHS:ltä Järvisen mäkisukset käyttööni – Nikke Halosen puoltolauseen ”Anna sille sukset, se osaa ponnistaa” avulla – ei onnellisempaa kundia ollut. Karpalonseutu tuli tutuksi. – Kummitätini ja kummisetäni poika Tapio Junnonen oli lähi-idolini, kestävimpinä esikuvinani tietysti Viki ja Nikke.

PUU-KESKARI

Ks. edellinen.

Viimeisenä keväänäni ennen likinäköisyyden lopullista voittoa vetäisin Puu-Keskarista kolme laakia, pisimmälläni 41 metriä. ”Lahen Isoon” olisi pitänyt mennä seuraavana talvena, mutta likinäkö pelasti. Jäljet pelottivat, esim. lyseolainen Reijulan Pertti tuli oman ensihyppynsä ”Isosta” pää edellä – Lajidiversiteettini typistyi enää koripalloon. – Yhdistetyssä olin sentään ehtinyt tulla Lahen keskikoulujen mestariksi.

HAKRUT, HAKKURIT

Haka-tornit olivat vihollistaloja, vaikka niissä asui luokkakavereitakin, kuten Keskivälin Make ja Virtasen Miikka. Taloamme Hollolankatu kymppiä kutsuttiin ”puolihullujen taloksi” sen puolikunnallisen aravalainapohjan ansiosta, viereinen Vuorikatu ykkönen oli ”sotahullujen talo” koska siinä asui Hennalan kantapeikkoja, ja Hakrut olivat ”täyshullujen taloja” – tietysti asukkaidensa ansiosta, ajattelimme.

VUORIKADUN BAARI

Vuonna 1951 syntynyt isoveljeni Jorma päivysti usein kavereineen Vuorikadun Baarissa. Kerran kun äiti käski minun hakea hänet syömään, juoksin sinne, tempaisin baarin oven auki, jolloin jukeboxista juuri rämähti soimaan The Beatlesin Rock’n’roll Music! Mikään ei enää ollut ennallaan…

KOPIN AULA

1960–70-taitteessa sinne piti päästä seisoskelemaan ja syljeskelemään joka viikonloppuilta. Oli varhaisnuorison merkittävimpiä sosiaalisia näyttämöitä. Popparien ja rokujen väliset tappelut uhkasivat rauhallista menoa. Viimeinen bussi lähti puolenyön maissa Tapanilaan. Kun myöhästyi, kävelymatka vei lähemmäs tunnin.

NEGRITA

Viiskulman NegritaBaari oli Lahden Montparnasse. Paheita ilmeni sopivasti, kauniita hipahtavia tyttöjä, keskiolutta, biljardia, jassoa ja jukeboxia (mm. Moody Bluesin ”Boulevard de la Madeleine”) – ja  kruununa loistava baarinpitäjä Ahmed Algerialainen (esim. lause ”Nyt jos alkoholitarkastaja tulee, me ollaan kaikki ihan kusella”). Paikka jatkoi myöhemmin Kasibaarin nimellä.

Sieltä ilta usein jatkui…

…NUUTTI GRILLIIN

Disco oli aavistuksen kallis, ja turhan soft’n’roll musiikiltaan samoin kuin jengi oli vaatetukseltaan. Mutta intresantteja friiduja oli ehdottoman runsaasti. Kinnusen Hanski eli Hypotenuusa oli dj:nä, vuoroin myöhemmän Levyraati-julkkis Tapani Ripatin kanssa. Hanski oli myöhemmin 1976 Hennalassa HämRjP:n esikunnan lähetin ihannehommassa, samaan aikaan kun itse viheltelin Esikuntaeskadroonan 8 kuukaudessa läpi.

OSAKE

Puurakenteinen Työväentalo, Osake, Savonkatu 7, on hyvinkin keskeinen osoite. Äitini oli keväällä 1949 muuttanut Lappeenrannasta Lahteen, ja aloittanut myymäläapulaisena Okeroistentien Osuuskaupassa, jossa hänen tätinsä oli myymälänhoitajana. Omalta kannaltani oli kuitenkin ensiarvoisempaa se, että kevään 1949 eräänä lauantai-iltana Lyyli Edit Taipale, tuleva äitini siis, suuntasi tansseihin Osakkeelle. Häntä alkoi armottomasti piirittää ja tanssittaa kirvesmies Arvi Immanuel Leppänen, ja lopun arvaatte… Kihloihin syksyllä ja häät juhannuksena 1950.

Osakkeella oli vielä itselleni tärkeä rooli 1970-luvun alussa, kun tramppasin siellä muutaman vuoden ahkerasti Sosialistiklubilla ja muissa kokouksissa. Siellä myös tein syksyllä 1975 pesäeron poliittiseen toimintaan. – No, nykyään ei ole enää Osaketta, mutta tasapuolisuuden nimissä: eipä ole sosialismiakaan.

SIPPIPUISTO

Lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa aina tuntui, että lahtelainen kurjuus ja synti oli pesiytynyt Starckjohannin talon takana avautuvalle Alatorille, Sippipuistoon. Siitä ohi tai läpi kulkiessa näki oikeita rappioalkoholisteja, puliukkoja, pultsareita, miehiä ja mutta myös naisia, jotka ihmetyttivät ja huvittivatkin, mutta joiden karkeissa huudoissa olin kuulevinani myös jonkinlaista hätähuutoa ja lähtemätöntä surua. Myöhemmin vasta tulin syvemmin ajatelleeksi, kun joukossa oli miehiä, joilta saattoi puuttua jalka tai käsi, että jatkosota ei ollut paria vuosikymmentä kauempana.

Makaaberia huumoria harjoitimme, kun Starckin kulmalla tuli keväällä 1973 pari germaanituristia kysymään tietä Mukkulaan. Viittilöimme heidät kohti metroasemaa eli Sippipuiston yleistä käymälää: ”Ja ja, U-bahn, ja ja, nach Mukkula…” Sitten juostiin lujaa.

REUNANPALSTA

Oli samaten pahuuden pesä, lestinheittopaikka, kuulopuheissa. Epämääräistä joutoaluetta, joka rakennettiin täyteen vasta myöhemmin joskus 70-luvun puolivälissä. Aiemmin Aleksin puoleisella laidalla könötti vain Miettisen Renen vanhempien nakkikioski.

Lahtelaislähtöinen kirjailija Timo Sandberg on uusissa historiallisissa poliisiromaaneissaan – Mustamäki, Häränsilmä, Murhakuja – nostanut näkösälle tämän 20–30-luvun eläväisen Reunanpalstan, työläisten asuinalueena, sokkeloisena puutalokorttelina, Kiirolan saunoineen ja Rauten duunariporukoineen. Suosittelen vahvasti; on harvinainen yhdistelmä rikosromaania, kaupunki- ja poliittista historiaa ja yhteiskunnan jännitteitä.

LOVIISANKATU, LOVARI

Näyttelijä Leo Jokela väitti laulussa että ”Nainen, poliisi ja taksi, ei niitä koskaan tarvitessa nää…” – mutta Lovarilla heidät saattoi nähdä samanaikaisestikin.

Tirran Monttu oli keidas: B-oikeudet, jukeboksissa Hopeinen Kuu ja Se Jokin Sinulla On, Anjushka tiskin takana, loputtomasti imponoivia väittelyjä ja luentoja. Alaikäisenä, mutta varhain pituutta venähtäneenä pääsin 16-vuotiaasta asti sisään.

Montussa tutustuin joskus 1973 myös Markku Koskeen, autenttiseen ajattelijaan, Lahden lahjaan suomalaiselle kulttuuriesseistiikalle. Tohtori Koski jaksaa 71-vuotiaana yhä, juuri alkusyksystä ilmestyi uusin kirja, ”Elvis – ääni ja vimma”. Menkää ja tutustukaa.

Torvi oli tietysti nuoruuden tukikohtia. Yli tunnin jonotus 20 asteen pikkupakkasessa ei tuntunut missään. Paras musiikki, parhaat joraushetket, ihania gimmoja Taidekoulusta ja Taideteollisesta. – Kiintoisaa, että lukemattomat ei-lahtelaiset ovat vuosien varrella maininneet tuntevansa Lahesta juuri Torven, legendaarisen rockklubin, ja Jarttu Mustosen, yhtä legendaarisen klubi-isännän. Siellä tapasi usein Pitkä Lehtisen, Dave Lindholmin, Pepe Ahlqvistin ja muut bluesveikot – nyt on Pitkäkin jo kuollut.

Ja poliisiasema kadun yläpäässä oli tietysti kaikkien kaupunkilaisten turva.

Onhan Lovarilla myös teatteri, ja ennen minun nuoruuttani oli jo ollut tanssipaikka, Kaljupäisten kiitorata eli Kiljupäisten kaatorata.

MAAKUNTA

Ravintola Maakunta (nykyisen El Toron paikalla) nousi 70-luvulla maineeseen kulttuuripainotteisena iltaravintolana. Ei ruokailupakkoa, ei solmiopakkoa, ei tanssipakkoa. Kaupunginteatterin ja -orkesterin väkeen tutustui nopeasti.

Rakastuneen nuorukaisen suloisesti viiltäviä muistoja.

Satuin paikalle myös joskus 1980-luvulla, kun Maakunta oli avoinna vihoviimeistä iltaa. Muutamille tarjoilijattarillekin se oli viimeinen työilta, mutta meno oli villiä ja hauskaa – pitkälle valomerkin yli – eikä laskuja jaksettu kirjoittaa saati maksaa.

Näitä paikkoja ja ilmiöitä riittäisi paljon yli puheaikani. On Aivoa, Kirkkaria, Felkkua, Urkkia, Pikku-Veskua etc. etc. Kirjo on loputon.

En tänään uppoudu Lyseomme avainpaikkoihin enkä -henkilöihin. Uskon että olette kiertäneet ja tunnette minua tarkemmin Rukousaulat, Vanhat ja Uudet puolet, Rehtorinkansliat etc. etc. En pitempään myöskään muistuta talon tutuista ihmisistä, kuten Veltto, Aune, Kalossi, Laina, Runosika, Näppärä, Emma, Sointu, Sulo, Puu-Pietari tai Seksi-Seppo.

Siirrytään toiseen suuntaan, yleisemmälle tasolle.

MIKÄ KOTIPAIKASTA TEKEE TÄRKEÄN?

Äskeisillä listauksillani haluan muistuttaa, miten tiiviisti meidät – meidän muistumamme ja muistomme – onkaan kytketty niin monenlaisiin paikkoihin. Ja etenkin kotipaikkaan. Tarvitsee vain sulkea silmät ja kuiskata hakusana ”Lahti”, niin päässä alkaa vilistä kuvien ruuhka.

Ihmiset yhdistyvät, kiinnittyvät ja kiintyvät paikkoihin samalla tavoin kuin – parhaimmillaan – käy suhteessa ihmisiin. Paikoista ja tiloista syntyy tiivis osa meitä, osa meidän sisintä näkymäämme, omaisuuttamme ja rikkauttamme, osa loukkaamatonta oikeuttamme siihen kaikkeen, mistä rakentuvat jälkikuvamme lapsuudesta ja nuoruudesta.

Itse kullakin nämä kuvat ovat ainutkertaisia ja sellaisina särkymättömiä, mutta siinä missä ne ovat hyvin yksilöllisiä ne toimivat myös kollektiivisesti. Koti oli ja on totta kai jokaisen ainutkertainen ja ikioma, mutta kymmenien tuhansien lahtelaisten kotipaikka – keskeinen kiintymyksen kohde sekin – on jo ollut yhteinen. Tänään meillä täällä ja muutamilla tuhansilla muilla koulukin on ollut sama, Lahden Lyseo.

On kiintymyksen ja identiteetin sisempiä ja ulompia kehiä, joista koti ja perheenjäsenet asettuvat lähimmäs, mutta myös synnyin- ja kotipaikka ovat hedelmällistä maaperää kollektiivisemmalle yhteydentunteelle. Ne yhdistyvät kulttuurievoluution laajempaan verkkoon, joka meitä kaikkia on muovannut ja muovaa – ja abstraktimpaan suuntaan näiden sidostekijöiden ketju etenee: Häme, Suomi, Pohjoismaat, Eurooppa… Verkostoista solmiutuu kulttuurimme, identiteettimme.

IKÄVIÄ MUISTOJA?

Tiettyjen paikkojen nimet saattavat sysätä liikkeelle myös joukon ikäviä mielteitä.

Pari esimerkkiä: Länttäri, Länsiharjun koulu, jono hammaslääkärin kidutustuoliin – Amppari, uimahallin pyörryttävä kloorinhaju… On myös monimerkityksisiä, kuten Hennala: vuoden 1918 sota ja punavankileirien katastrofi, toisaalta itselläni se on vuoden 1976 oma kasarmielämän tylsyys ja kohonnut V-käyrä.

On huomionarvoista, miksi nämäkään, aikoinaan ahdistusta tai inhoa herättäneet paikat eivät synnytä minussa enää yhtään niin voimakasta aversiota kuin 60–70-luvulla. Voin muistella niitä aivan rauhallisesti.

Tässä on hyvin keskeinen kohta, josta kumpuaa nostalgian ydin ja voima. Miten on mahdollista nostalgisoida myönteisesti muistinsa kielteisiäkin varastoja? Se käy päinsä siksi, että muistelija siinä tilanteessaan on selviytyjä ja voittaja, hän ikään kuin jo seisoo toinen jalka kaadetun eläimen ruholla ja arvioi saalistaan. Se, minkä on pysyvästi selvittänyt ja ohittanut, ei enää vaivaa – testi on läpäisty. Sen muistoa voi jopa humorisoida.

Nostalgia ja kokemuksellinen historia ovat faktuaalista historiaa väkevämpää.

Kesti pitkään ennen kuin oma asenteeni Lahteen rauhoittui. Aiemmin vierailin täällä tietysti useammin koska vanhempani elivät täällä, mutta samalla tunsin jo oloni kaupungissa jotenkin syrjäiseksi ja henkisesti vieraantuneeksi. Nykyään piipahdan viemässä kukan Mustankallionmäen sukuhaudalle, samaten tulen tapaamaan eräitä Lahteen comebackin tehneitä ystäviäni, tulen myös Teatteri Vanhan Jukon ensi-iltoihin (kuten huomenna) ja silloin tällöin FC Lahden matseihin Kisarissa – aiemmin kävin myös Namikan peleissä. – Kun FC Lahti kerran vuosikymmenessä niistää HJK:n Helsingissä, ei Töölön futisstadionilla ole minua iloisempaa kaveria. Nyt syyskuussa elin taas tällaisen onnenhetken.

Minun Lahteni on paikallaan, omalla paikallaan.

LYSEO PAIKALLAAN

Vielä sananen kouluista.

Olemme eläneet kansa- ja oppikoulujen ajan. Kävin neljää eri kansakoulua – Kartanon koulua, Harjun koulua, Vuorikadun koulua ja Jalkarannan koulua. Ennen armeijaa niissä sain ensimmäisen poikittaisleikkauksen omasta ikäpolvestani. Kokemus oli tervetullut, vaikkei sen merkitystä lapsena tarkemmin tajunnut.

Etenkin Jalkarannan kansakoulussa havaitsi sosiaaliset erot – ehkä siksi että Tapanilassa ja Jalkarannassa asui niin monennäköistä väkeä. Oli Tapanilan omakoti- ja rivitaloalueet, mutta oli myös Pallaksenrannan mökkirivit. Muistan että haistoin saniteettitilojen puutteen joistakin luokkatovereistani, haistoin mutten tietenkään sanonut mitään. Köyhyys oli keskuudessamme, se oli tiedetty mutta vaiettu tosiasia.

Muistan luokaltani erään miellyttävän hiljaisen pojan, joka voitti aina koulun hiihtokilpailut ylivoimaisella erolla meihin muihin menijöihin. Hän tuli Pallaksenrannan yhteisöstä, enkä ole vuoden 1967 jälkeen kuullut hänestä mitään. Hän ei jatkanut oppikoulussa, ja tuskin liioin missään erityislahjakkaiden valmennusryhmässä.

Lahden Lyseon ovesta avautui uudenlainen maailma. Sielläkin ilmeni tietysti luokka- ja sosiaalisia eroja, oli alueellisia eroja ja lahjakkuuseroja, vaikka mitä, mutta siellä me tunsimme kuuluvamme sinänsä arvokkaaseen lyseolaisten piiriin. Se ei mielestäni niinkään ilmennyt jäykkinä rituaaleina tai seremonioina kuin tietoisuutena. Eräällä tavalla Lyseo ja lyseolaisuus olivat tasa-arvoistavana tekijänä, ainakin talon sisällä olimme samoja nutipäitä ja kaalikorvia.

Lyseon-vuosistani olen kirjoittanut aiemmin – artikkelissani kirjassa nimeltä ”Lahden paikka, Lahden paikat” (2014) – enkä nyt toista kertomaani. Se ei ollut yksinomaan onnellista aikaa, mutta merkittävää aikaa se oli. Minun Lyseonikin on paikallaan.

Toivon keskustelua niin Lyseosta kuin tästä muustakin lahtelaisuudesta.

Kiitos tarkkaavaisuudestanne!